I'm coming back down

"Kävin lunastamassa varaamani liput miltei 2 ja puoli tuntia ennen leffan alkua, koska en jaksanu istua kotona odottamassa, vaan oli pakko saada jotain muuta ajateltavaa.

Olin piirtäny samaisen ensi-ilta -päivän (ti 11.12) aikana vasemman käteni kyynärpäähän asti täyteen erilaisia kiemuroita ja sinne sekaan olin heittäny neljän Hobitti-hahmon nimet.
Sormiin olin raapustanu kääpiöprinssien nimet; Kilin oikeeseen ja Filin vasempaan. Vasemman käden peukaloon olin kirjottanu "Hobitti 11.12" ja siihen sen vasemmalle puolelle piirtäny linnun sekä tähtiä.

Mun ajatukset poukkoili laidasta laitaan ja sydän hakkas, ku valkokankaalle tuli tuttu leijonansilmän kuva; Metro-Goldwyn-Mayer'in logo.

Sen jälkeen en enää ajatellu mitään."

Lähes viikkoa myöhemmin mä oon kutakuinkin palannu maan pinnalle uusimman Hobitti-leffan jälkeen. Mun mieleenpainuvimmat muistikuvat tästä leffasta on Thranduilin kasvot, ku se kumartu kohti Thorinia. Mun sydäntä riisti ja sattu. Se oli niin hämmentävä, järkyttävä, mut helvetin tunteellinen kohtaus.

Mun kaikki 6 lempihahmoa lunasti kaikki odotukset ulkonäöillään ja näyttelijät loisti rooleissaan upeella tavalla. Lee Pace Thranduilina oli huippu! Miinuksena sitte tää yks täysin random "Tauriel", jota ei tarvinnu mihinkään. Ei näin Peter.

Orlando Bloom näytteli viimeks kymmenen vuotta sitte Legolasia, mut sen hahmoon oli kuitenki saatu vielä lisää syvyyttä ja Orlando lunasti kaikki odotukset. 

Istuttuani 3 tuntia mun siskon kanssa siellä leffateatterissa, todellisuuteen palaaminen oli ku isku kasvoihin. Kaikki tuntu niin kuivalta ja tylsältä ja olisin menny kattomaan sen mieluusti heti uudestaan. Vuoden odotus oli kolmessa tunissa ohi.

Seuraava osa tuleeki sitte 366 päivän päästä ja mä venaan sitä vähän katkeransulosissa tunnelmissa, koska se on viiminen osa. Enkä haluu nähä sen leffan loppua. Mulla on ihan helvetilliset odotukset siitä lopusta, mut saas nähä miten Peter Jackson on sen toteuttanu.

En haluu pettyä, koska kyseessä on kuitenki upeen kirjan päätös.

Free your mind

"Yön pimeinä tunteina mä yleensä alan kirjottamaan mun Hobitti-aiheista fanfictionia, koska parhaat ideat syntyy yön pimennossa musiikkia kuunnellessa.
Nostan mun läppärin kannen kolmannen kerran ja avaan sen tekstitiedoston, johon oon mun ficciä raapustanu jo vuoden päivät.
9 000 sanaa myöhemmin mun kursori välkkyy hitaasti siinä kohassa mihin kirjottaminen on jääny; "Haltija seisoi kahden metrin päässä Thorinista ja piti miekkaa tiukasti käsissään."

Tyhjyys täyttää mun mielen ja haluun vaan saada jotain aikaan, koska ei tota voi jättää tohon. Aamulla en pysty jatkamaan, jos tää nyt jää tähän tyhjään kohtaan.
Kelaan iTunesin biisejä eteenpäin ainaki parisen kymmentä biisiä, kunnes joku tunnelmaan sopiva kappale alkaa soimaan."

Muistaakseni J.R.R. Tolkienilla oli joku ihana kirjoihin tai kirjottamiseen liittyvä quote, mut en nyt sattumoisin löytäny sitä, joten toi kuva kelvatkoon.

Te lukijat varmaanki huomasitte, et mä alotin mun viime postauksen pienellä tarinamuotoisella pätkällä? Tein samoin tälläkin kertaa, koska mulle on tullu ihan helkkarinmoinen kirjotusfiilis ja halusin jakaa tätä mun tarinamuotosta kirjotusta vähän teillekki.

Tällä hetkellä mä oon oikeesti tyhjentäny kaikki ajatukseni kirjottamiseen ja mun Hobitti-aiheinen ficci on ohittanu 9 000 -sanan rajapyykin, mikä on mulle aivan helvetinmoinen saavutus!

Vielä puolisentoista viikkoa sitte mun ficci oli vähän alle 1 800 -sanan mittanen, mut päätin kirjottaa sitä eteenpäin - vaikka väkipakolla. Jostain kumman syystä sitä väkipakkoa ei tullu ollenkaan, koska muhun iski kirjotusvimma ennen Hobitti kakkosen ensi-iltaa.

Kirjottaminen on ollu mulla aina veressä, kuten piirtäminen mun systerillä tai laulaminen isillä. Se on ollu aina mulle sellanen pakokeino todellisuudesta, jos en oo esim. kestäny kuunnella mutsin ja siskon riitelyä. Laitoin vaan kuulokkeet päähän ja avasin mun rakkaan läppärin kannen, ni pääsin ihan toiseen ulottuvuuteen.

Kirjottamisessa on se ihana puoli, et ku mä siirrän ajatuksiani sanoiks, kuvittelen samalla jokaisen yksityiskohdan ja sit elävöitän mun tarinoita kuvailulla. Joskus teen oman lyhyen tarinan ja todella harvoissa tapauksissa (kuten Hobitissa) mä luon kaiken keskelle oman hahmon, joka sotkee suhteita, muuttaa tapahtumien kulkua ja jopa tarinoiden loppuja.

Mä halusin vaan oman onnellisen lopun Hobitille.

Diabulimia??

"Avaan kolmannen omenamehulitran jääkaapista ja kaadan sitä lasiin. Tiiän ettei se pidä janoa kauaa poissa ja kohta joka tapauksessa juoksisin vessaan kolmannen kerran tunnin sisällä. Mun kieli tuntuu kuivalta ja väsyttää ihan helvetisti.

Katon itteäni kokovartalopeilistä ja hymyilen ; Oon taas laihtunu vähäsen.

Viis siitä vaikka mun koko elimistö on sekasin, joka paikkaa särkee ja oksettaa, koska en oo laittanu insuliinia pitkään aikaan - tällä tavoin mä laihdun ja tuun nätimmäks.

Lopulta mun on annettava periksi ja laitettava insuliinia, koska en pysty hengittämään huohottamatta tai nukahtamaan lainkaan."

Viimesen puolen vuoden aikana oon laihtunu aika kiitettävästi, mut en ruokavaliolla tai liikunnalla, kuten oon kaikille kehuskellu. Oon laihtunu, koska oon jättäny niin paljon insuliinipistoksia välistä.
Miten se sitte on mahollista? Mun elimistö ei saa energiaa ruokien hiilihydraateista, joten se alkaa polttaa rasvaa. Se on tosin terveydelle ihan helvetin haitallista ja vaarallista.

Jätettyäni syksyn kolmannen Diabeteshoitajakäynnin välistä, mun omatunto ei enää edes kolkuttanu takaraivossa kertomassa sitä, et oon tekemässä virheen. Joka kerta ku äiti kysy, et mites DB jaksaa, vastasin sille ihan pokkana, et hyvin.

Marraskuussa mä olin isin luona vahtimassa mun pikkusiskon kaverisynttäreitä ja siinä sitte oli vapaata aikaa hetkisen verran, ku ne kakarat leikki lahjojen piilotusta. Isille sain ekaa kertaa rehellisesti sanottua kuinka päin persettä mulla menee. Tavallisesti olisin kertonu asiasta ekana äidille, mut en haluu huolestuttaa sitä turhaan. En halunnu kertoa sille, koska se välittää liikaa.

Yks päivä postia hakiessani huomasin uusimman Diabetes-lehden. Mä tykkään normaalisti lukee sitä, koska venaan aina kuulevani jotain 1. tyypin Diabeteksen hoidon kehityksestä.
Tällä kertaa sisällysluetteloa selatessani vastaan tuli otsikko "Syömisestä tuli ongelma". Otsikon alla oli lyhyt esittely artikkelista ja se päätty lauseeseen "Diabeetikko voi vielä kikkailla insuliinilla".

Selasin sitä lehteä montakymmentä sivua eteenpäin, kunnes löysin sivun, jolla se artikkeli oli. Silmäilin väliotsikoita ja ensimmäinen väliotsikko kiinnitti mun huomion ; "Bulimiasta Diabulimiaan".

Diabetekseen liittyvä syömishäiriö Diabulimia. Mä olin löytäny omalle tilalleni virallisen nimen ja kunnollisen selityksen, joka oli "Diabeetikolla ilmenevä Bulimia, jossa ahmimisen vaikutuksia tasataan insuliinihoitoa laiminlyömällä."

Mä lopetin insuliinien poisjättämisen siinä vaiheessa, ku näytin ulkosesti aika hyvältä, mut henkisesti ja fyysisesti olin uupunu ja täysin rikki. Riitelin jatkuvasti kaikkien kanssa, jotta vaan tietäsin olevani elossa - mikä ajo saman asian, ku viiltely.
Näin jälkeenpäin ajateltuna mua mietityttää vaan se, et kuinka mun sisäelimet on jaksanu kaiken sen rasituksen, jonka aiheutin.

Koska mulla kuitenki on omatunto ja empatiakyky, ni osasyynä tän lopettamiseen oli se, et halusin ihan oikeesti pystyä kattomaan äitiä silmiin ja sanomaan sille, et mun verensokeriarvot on kunnossa.

Kaikkea sitä..

When Can I See You Again

Mulla ei oo ollu aikaa postailla mitään ja sit ku vihdoin on ollu aikaa, ni tää meijän kiertävä nettitikku on ollu jonkun muun käytössä.

Selittelyt sikseen. Tänään on siis vika päivä mun tokaa koeviikkoa ja sain viimesen kokeen suoritettua eilen. Viime viikko oli aika raskas, koska olin ihan julmetussa flunssassa ja yhessä vaiheessa oli kans vähän lämpöä. Selvisin pahimmista fiiliksistä ku kattelin noita Johnny Deppin tähdittämiä leffoja.

 

Ekan koeviikon tulokset ei ollu edes yllättävät, koska en ollu lukenu tarpeeks, mut nyt pitäis olla vähän parempia numeroita.

Mitä koulunkäyntiin muuten tulee, ni ihan jeeshän se on lukuunottamatta sitä, et mulla on koko kolmosjakson ajan kaikki aamut kasiin. Se tarkottaa sitä, et mä seison tuolla pihalla 6.30 skrabaamassa mun mauton tuulilasia sisä- ja ulkopuolelta. Kaikki muut ikkunat on tarpeen skrabata vaan ulkoa.

Suurin ongelma tulee olemaan talvella se, että mun ovet jäätyy kiinni, toi saakelin lämmitystolppa kieltäytyy täysin sisälämppärin käynnistämisestä ja sit mulla on ikkunat ja ovet sisältäki jäässä (jo -2 tekee tiukkaa). Moottori sentään käynnistyy, koska on toi nyt kuitenki lämmitystolpassa kiinni.

Btw, mun mauton katsastus hyväksyttiin! <3

Mun ask on ollu viime aikoina täynnä "millon postaat", "postaa jo", "kulta postaatko" -tyylisiä kysymyksiä. EI - en postaa sillon ku te sitä toivotte.

Juttu on nimittäin näi; Jos poistaisin aina ku te haluutte ja vaan teidän mieliksi, ni mun postaukset olis paskaa, paskaa & pelkkää paskaa.

Mä en haluu kirjottaa sellasista asioista, jotka skippaan ekana muiden blogeista. Haluun kirjottaa edelleen niistä asioista joita mietin ja jotka painaa mun sydäntä tai mieltä.

Toivottavasti käsitätte tämän asian.

Smile

Melkein koht on 32 tuhannen rajapyykki rikki, jeij!

Ei voi olla täysin normaalia, että aivan helvetillisestä kaamosmasennuksesta kärsivä ihminen, joka turvautuu kirkasvalolampun voimaan heti Elokuun lopussa, vetelee syksyisiä päiviä täydellä teholla.

Viime vuonna tähän aikaan mä istuin joka ilta kirkasvalolampun kanssa olohuoneen sohvalla ja kärsin kokovuotisen vakavan masennukseni lisäksi vielä pahanlaatuisesta kaamosmasennuksesta. Lintsasin minkä suinki kerkesin, koska en jaksanu nousta aamulla ja monesti toivoin, etten heräis aamulla ollenkaan.

Mä muistan sen, et tää oli mun ainut toive uutena vuotena. Alkuvuosi meni päin vittua ja kesään asti mä olin ihan siipi massa. No sen kesäduunijakson jälkeen olin taas vähän paremmalla fiiliksellä ja jaksoin lähtee kohti alkavaa syksyä.

Noh, kuten varmaankin viime postauksesta huomasitte, lukio on näyttäny mulle millasta elämä voi oikeesti olla. Miltä tuntuu kuulua johonki ihan täydellisesti.

Oon vaan niin fucking happy! <3

Pain

Päivät vaihtuu viikoiks ja viikot vähitellen kuukausiks. En oo postannu tänne mitään niin pitkään aikaan, että ihan hävettää. Mut hei, te pyydätte multa aina jotain kiinnostavaa postausta ja valitatte, jos kirjotan mun päivästä yms. Syyttäkää itteenne; Mulla ei oo kiinnostavia ideoita.
Paitsi tänään.

 

Oon istunu tänään koulussa melkeen nelisen tuntia ylimäärästä ja sen aikana mun päässä on liikkunu kaikenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä kuitenki on ollu se, et en oo enää yksin.

Vuosia sitte mä istuin koulussa yksin ja tunsin monia katseita mun selässä. Tunsin katseita joka suunnasta ja vihasin itteeni siitä et olin niin erilainen. Pitkä, rakenteellisesti miehekäs ja mun kasvonpiirteetkään ei oo mitkään nätit. En panostanu meikkaamiseen, koska oon aina pärjänny ripsivärillä.
En oo vieläkään saanu vastausta siihen kiusattiinko mua ulkonäön vai luonteen takia. Vai molempien. Toisinaan mietin, et ehkä se kiusaaminen ei olis jatkunu enää kymppiluokalla, jos mun asenne ei olis muuttunu aikasempien vuosien kiusaamisen tuloksena.

Yksinäisyys sattu niin perkeleesti henkisellä tasolla, et jossain vaiheessa halusin ranteen/käsivarren sijaan viillellä mun kaulavaltimoa, jotta olisin vaan päässy pois. Onneks en tehny niin.

Nurmijärvelle mua ei seurannu minkäänlainen maine. Kukaan, ei kukaan tuntenu mua täältä ja se sai mut tuntemaan oloni niin helpottuneeks, ettei mitään rajaa. Ajattelin kesällä, et tää on uus alku. Näin onki käyny.
Oon tosissaan alkanu ystävystymään mun luokkalaisten kanssa ja oon sopeutunu porukkaan tosi hyvin. Ette voi edes kuvitella kuinka ihanalta tuntuu seittemän vuoden jälkeen kuulua täydellisesti porukkaan niinku palapelin palanen kokonaiseen palapeliin.

Pain makes people change.
Näin mulle ihan tosissaan kävi. Henkisen kivun jälkeen musta tuli ylimielinen ja aloin kattomaan kaikkia halveksuvasti ja rupesin pelkäämään ihmisiä.

Kiitos Nurmijärvi <3

What am I doing in these days?

Täs on biisi, joka ei liity millään tavalla mun elämäntilanteeseen, mut oon koukuttunu tähän ihan kybällä <3

Oon asettunu tänne uuteen kämppään aika hyvin asumaan ja virittelin tossa kodin elektroniikanki paikalleen, jotta päästiin kattomaan telkkaria ja DVD'itä. Nettiä täällä ei edelleenkään ole, mut mä keksin erittäin hienon idean ja nyt käytän mun puhelinverkkoa koneen nettiyhteytenä. Isin nettitikku sen sijaan vaihtelee Fannylta Nessille ja takasin. Tapelkoon mun puolesta keskenään mokkulasta.

Vein mauton eilen aamulla huoltoon pakkasen hallitessa vielä ilmastoa ja palelin pitkään. 71 000 kilometriä on lyöty mittariin ja mua ahdistaa yhä enemmän tuleva talvi. Onneks täytän kolmen kuukauden päästä 18v ja voisin sitä ajokorttia alkaa ajamaan. Mun piti lyödä teoriat läpi jo aikasemmin, mut en oo saanu mun suunitelmiä käytäntöön. Ne on vasta teoriassa tehty. Faijalle pitäis puhua auton ostamisesta, koska mutsi pisti aikoinaan 6 000€ mun mautoon ja isi 0€. Saisin sentään 9 000€ auton, jos isi nyt suostuis maksamaan 6 000€. Mut se siitä.

Tiiän että kaikkia ehdottomasti kiinostaa tietää miten mulla menee Villen kanssa. Noh, mun aloitteesta ollaan oltu erittäin vähän tekemisissä sen yhden (tämän) jupakan jälkeen. Oon ollu ite aivan helvetin väsyny lukion takia ja sit yhteydenpito on vähän jääny.
Mua harmittaa helvetisti se, et en keksi enään mitään järkevää tekemistä ja sit Ville istuu Fannyn kans jumaloimassa Korealaisia miehiä, korealaista musiikkia ja erilaisia lävistyksiä. Naurakaa vaan anopaskat, koska just nyt mun fiilistä ei kauheesti saa huonommaks.

Mun pitäis puhua sille jätkälle nää jutut, koska oon kyllästyny olemaan stressaantunu turhista asioista.

Way to New Home

Eilen saatiin avaimet meijän uuteen kämppään ja Fanny muutti sinne välittömästi yksin asumaan. Me muutetaan väliaikasesti vuokralle ihan saatanan pieneen paritaloon, koska tästä meijän vanhasta - remontoidusta - kämpästä tuli persnettoa niin helkkaristi. Summaa en tässä mainitse, mut voin sanoo, et liikutaan aivan saatanallisissa rahasummissa.

Venaan meijän muuttoa aikalailla, koska tykkään päästä järjestämään mun huoneen sit ihan alusta alkaen uuteen uskoon. Eniten mua häiritsee toi mun sänky, joka pitää purkaa osiin ja sit koota uudestaan. Julisteetki mun täytyy varmaan varastoida johonki paha päivän varalle, koska sinne seiniin ei sais tehä mitään uusia reikiä.

Tääki on vaan väliaikanen kämppä, jota ei voi kodiks kutsua. Mä en oo kutsunu kodiks myöskään tätä meijän tänhetkistä kämppää, koska mulla on vaan yks koti minne mun sydän tulee ikuisesti kuulumaan, eikä se fakta tuu muuttumaan varmaan koskaan.

> Toisaalta muuttaminen on hauskaa, ku pääsee raahaamaan niitä tavaroita.

Mä haluun vaan olla hyvä jossain

 

Monta kertaa viikossa mä istun pöydän ääreen ja asetan pinon piirustuspaperia mun eteen. Laitan musiikin soimaan koneelta ja alan luonnostelemaan jotain mun päähän syntynyttä ajatusta. Hetken aikaa kaikki menee hyvin, mut sit mun päähän tulee kuvitelma siitä kuinka mun systeri olis kyseisen piiroksen piirtäny. Asiaa ei todellakaan auta se, et yleensä hän tulee mun viereen seisomaan ja kattomaan ku mä koitan saada mun ajatuksia paperille yhtä hienona kuvana ku mitä se piirtää.

Mä voin kuvitella se ajatukset mun siskon mielessä: "Voi vittuku toi ei osaa piirtää".
Yleensä siinä kohassa tiuskasen jotain tai peitän mun piiroksen - ja heti sen jälkeen ku sisko kävelee pois siitä pöydän luota, mä otan sen piiroksen käteen ja rypistän sen. Samaan aikaan mun päässä pyörii vaan yks ajatus; Minkä takia mä en oo lahjakas?

Joskus harvoin mä onnistun jossain piiroksessa ja se on hieno fiilis. Sitä ei tosin kauaa kestä, koska sit mä kävelen jääkaapille ja nään mun systerin piirokset siinä ovessa. Ne tuijottaa suoraan mun sieluun.

Välillä mulle tulee sellanen olo, että on isosiskon rooli jäädä pikkusiskojensa varjoon. Mun mutsi kehuu nuorinta systeriäni siitä, et se lausuu englantia paremmin, ku minä siinä iässä. Molempien mun pikkusiskojen lauluääntä kehutaan. Niiden piirtotaitoja kehutaan, koska ne on huomattavasti ikäluokkaansa parempia piirtämään. Fannyn ulkonäköä jaksetaan kehua aina joka tasolla.

Ei oo pitkä aika siitäkään, ku mä olin ylpee siitä, et osaan kirjottaa niin elävästi. Ette edes halua tietää mitä tapahtu. Fanny kirjotti yhen postauksen meijän yhteiseen blogiin ja jako sen faceen. Äiti jako sen välittömästi seinällään ja se sai paljon kehuja siitä kuinka elävästi se kirjottaa ja kuinka hänen kirjoittamansa romaanin ekaa osaa odotetaan.

On hyvin mahdollista, et mä otan kaiken turhan raskaasti, mut ainoot asiat joista mä saan kehuja on sellaset kuten "Olit reipas tänään, ku heitettiin kaatopaikkakeikkaa", "Oot jaksanu lukee hyvin kokeisiin" jnejne. Eiks mussa oo oikeesti mitään muuta kehumisen arvosta?

Ps. Oon enään 8 kilon päässä mun painotavotteesta :) Siitä voin sentään olla tyytyväinen ittessäni, vaikka kukaan muu sitä ei huomaakkaan.

Surrender

"Aina ei voi mennä hyvin. Aina ei mee ees siedettävästi. Joskus tuntuu vaan siltä, et kaikki romahtaa"

Koeviikon ensimmäinen osuus on suoritettu. Viiminen koe on ens maanantaina, joten mulla on 3 normipäivää + vklp vapaata. Aijon nukkua, nukkua ja nukkua vielä lisää. Viimesen kahen yön yhteinen unisaldo on 4,5h, eli aikalailla kahvin voimalla oon menny kokeisiin. Unenpuute vaikuttaa aika nopeesti myös mun mielialaan. Tässä tapauksessa musta tuntu etten jaksa yhtään ylimäärästä kokeiden lisäks. Silti kaikkee paskaa sato niskaan.

Ask.fm. Mun oma aski on saanu olla aikalailla rauhassa haukuilta, mut jotain muuta siellä tällä kertaa oli. Joku paskiainen oli päättäny paskoa mun elämän täysin. Sen lisäks, että kyseinen henkilö oli ilmeisesti selannu mun Tumblrin läpi, hän myös päätti mun puolesta, että syöttää erään henkilön pään täyteen paskaa musta. Ja tää kyseinen henkilö ilmeisesti usko kaiken. Moni teistä lukijoista varmaankin arvaa kenestä puhun ja se on ihan ok, mut en aijo julkasta yhtään kommenttia, jossa hänet mainitsette :)

En tiiä minkä takia, mut mä en haluu just nyt nähä ketään. Haluun käpertyy mun sänkyyn ja käydä nukkumaan. Haluun kattoo romanttisia nyyhkyleffoja tai Hurjaa Remonttia ja itkeä niin paljon, ettei multa enään tuu yhtään kyyneltä.

Ja mitä suhun Ask.fm paskiaiseen tulee..

Cats

Nonni. Mä lupasin tehä esittelyn näistä meitsin yhdeksästä karvapallosta ja vihdoinki sain tän vähänniinku tehtyä. En tehny mitään kilometriselityksiä kenestäkään noiden kuvien alle et koittakaa kestää ja kyselkää jos kiinnostaa.

Tobias on mun mutsin lellikki, jolla oli munuaissyöpä.
Se on eläny paljon pidempään, ku mitä sen elinajasta ennustettiin ja se syöpä on pysäytetty.
Tobby on sen sisarpuolta Sunnya n. kuukauden nuorempi ja ikää on 5v 3kk.
Tällä hetkellä me ei tiedetä missä Tobias luuraa ja tietysti tällä hetkellä suurimmalla todennnäkösyydellä
se on kuollu.

Andy (Antonio) on meijän karvapallo jossa on 3/4-osaa Norjalaista Metsäkissaa.
Se tuppaa kesäsin vaeltelemaan meijän vanhan himan luokse, jossa joku sekopää on uhannu ampua sen.
Tää kollipoika on melkeen 5 ja puol vuotta vanha.

Nutski (Emilica) on vähänniinku Fannyn nimikkokissa, koska ne tulee keskenään toimeen
erittäin hyvin. Tää on Sammyn ja Jessican sisko ja ikää on 4v 4kk.

Tää on mun paha Patzmal, jonka aikasempi nimi oli Nepaliinu, kunnes
se sitte päätettiin ristiä ihan virallisesti Patzmaliks. Patzem on meijän kissoista
tällä hetkellä kaikkein nuorin ja ikää sil on 2v 10kk.

Fabrizio eli meijän nimitysten mukaisesti Baboo. Tää oli ihan himo arka tullessaan
meille, mut nykyään se sietää jopa hetken aikaa sylissä olemista.
Baboo on kissa, joka oli meijän äidin äidille kaikkein rakkain. Viimenen asia jonka mumu
pisti äidin lupaamaan sille, oli se, et Baboo me pidettäis aina. Ikää tällä kollilla on 5v.

Sammy on meijän luupääkissa. Toi nimitys tulee siitä, et sillä on jotenki kovempi
kallo ku meijän muilla kissoilla. Tää on siis Emilican ja Jessican veli, eli ikääki on saman
verran ku niillä.

Jessica on Emilican ja Sammyn sisko. Se on tavallaan mun kissa, koska se viihtyy
mun seurassa kaikkein eniten. Iän voitte lukee ylhäältä Emilican kuvan alta.

Minelia eli Misse on ainut joka on jäljellä meijän kolmesta
alkuperäsestä kissasta. Se on Tobiaksen mutsi ja ikää tullu jo
kunnioitettavat 6v 5kk.

Sunny on mun ensimmäisen oman kissan tytär. Tän kissan mutsi on kuollu ja
sen kuolinsyy on edelleenki kysymysmerkki.
Tätä kutsutaan "Pusukissaks", koska se tykkää antaa märkiä pusuja :3
Ikää tällä on kuukauden verran enemmän ku Tobiaksella, eli 5v 4kk.

Viimesenä, muttei missään tapauksessa vähäisimpänä on mun kullanmurut, jotka on päässy parempaan paikkaan.

Vasemmalla on Lumina "Lumppis", joka oli meijän eka kissa.
Se otettiin meille Hesystä aikoja sitte - Elokuussa 2007.
Se oli tavallaan Fannyn kissa, koska ne tuli toimeen niin hyvin keskenään.
Lumppis katos kesällä/syksyllä 2008, jollon meille synty kaks pentuetta, eikä se vaan kestäny niitä pentuja.
Sen jälkeen me ei olla kuultu siitä sanallakaan mitään ja tälleen vuosien jälkeen totuus on iskeny meitä kasvoihin - Se on melkein varmasti kuollu.
Se täyttäis ens Tammikuussa 10-vuotta.

Fiana " Fiikkus" on oikeella olevassa kuvassa. Sillä on tossa sen 6 henkinen pentue.
Pennut ylhäältä alas lueteltuna: Elf, Lily, Mandy, Sunny, Muma & Migi.
Fiana oli on mulle kaikkein rakkain kissa koskaan - Se oli mun kissa.
Se tuli meille elokuussa 2007 ja oli tollon about 3 kuukauden ikänen. Se oli nuori ja pelokas. Muutamana ensimmäisenä yönä ukkosti ja se mauku peloissaan. Nostin sen uudestaan ja uudestaan mun sänkyyn, et se rauhoittuis. Fiana oppi vähitellen nukkumaan mun vieressä ja muistan viel'ki sen yhen päivän, ku tulin himaan. Olin väsyny ja menin mun sänkyyn nukkumaan päikkäreitä. Fiana nukku mun tyynyn ja seinän välissä. Nukuin kolmisen tuntia ja heräsin Fiikkuksen ääneen. Se katteli mua sen vihreillä silmillä, ensimmäistä kertaa uteliaana, eikä peloissaan. Kiinnitin yhen narunpätkän mun katosta roikkuvaan koukkuun (se koukku oli siis mun hyttysverkkoa varten). Fiana alko läpsiä sitä narua ja se oli sen eka kerta, ku se leikki. Siinä me vietettiin mukavasti muutama ihana yhteinen vuosi.

Heinäkuussa 2009 Fiana palas himaan häntä ihan vereslihalla. Mä itkin peloissani, koska en tienny mitä oli tapahtunu. Äiti lähti mun ja Fianan kanssa Viikin eläinsairaalaan kiireesti. Siellä mä jäin odotushuoneeseen peloissani, ku mutsi meni Fianan kanssa yhteen huoneista. Ootin, kunnes äiti palas. Se kerto, et mun Fiana selviää ja et sen häntä amputoitas. Sen piti olla rutiinileikkaus. Olin niin helvetin helpottunu, et itkin.

Seuraavana aamuna mä heräsin siihen, et äiti ja sisko itki molemmat mun sängyn vieressä. Tiesin et jotain oli tapahtunu. Mutsi kerto, et Fiikkus oli poissa. Se oli saanu jonkun kohtauksen nukutuksen aikana ja 15 minuutin elvytyksestä huolimatta kuollut. Se oli poissa.

Vielä tähän loppuun, että ainut asia jota Fianan tapauksessa kadun, on se, etten mennyt sen mukaan sinne tutkimushuoneeseen, vaan oletin, et tuun vielä näkemään sen.

Anteeks, etten ollu sun vieressäs viimeseen asti.

Teksti on tosi hyvin kirjotettu, mut se on mun ton aikasta harakanvarvastusta.
R.I.P. Fiana Serafina Sonck

I own you an explanation

Multa kysyttiin tänään sitä, että missä on uusin postaus. No, tässä se tulee.

Julkasin viimeks 11 päivää sitte, mikä on mun blogihistoriassa muistaakseni ennätyspitkä postausväli. Syy tähän on hyvin yksinkertainen: Oon ollu ihan helvetissä viimeset 7 päivää, eikä ennen sitä oo ollu mitään postauskelpoista. Mä oon kyllästyny jaarittelemaan paskaa, jota en edes ite jaksais lukea.

Toisekseen mulla on ollu helvetinmoinen kiire, helvetinmoinen stressi ja helvetinmoinen uupumus. Oon pystyny panostamaan opiskeluun vaan puoliteholla, koska mun tunne-elämä on ajautunu karille. 

Ensimmäiset merkit mun väsymyksestä oli päällä jo jokin aika sitte, mut nyt viimeistään oon huomannu kuin uupunu oon. Lukio _EI_ ole tähän syynä, vaan ihan muut asiat, joita en teille julkisesti jaa, pahoittelut. Huomaan mun uupumuksen siitä, et välillä nauran ihan maha kippurassa, mut sit jo 10min jälkeen saatan kietoutua mun peittoon ja itkeä hammasta purren sängyn nurkassa.

Ne lyhyet vapaa-ajat joita mulla on kokeisiin lukemisen lomassa ollu, on käytetty nukkumiseen ja en oo sen takia nähny Villeä tai mun muita frendejä (ai niin, mullahan ei oo muita frendejä enää) viikkoon. Välillä haluisin vaan halin, enkä mitään muuta, ni jaksaisin taas elää.

Tässä teille nyt syitä postaustaukoon. Pahoittelut ja julkasen jotain järkevää jahka ideoita syntyy.

Mitä te haluisitte mun blogista lukee?

Getbullied.fm

Ask.fm. Virallisemmalta nimeltään GetBullied.fm.
Joka päivä mun etusivulle ilmestyy viestejä joissa anonyymit haukkuu jonkun henkilön kuolleita läheisiä tai joitakin muita heille tärkeitä henkilöitä. Joka kerta mun tekee mieli alkaa itkeä, koska oon niin empaattinen. Ne raivokkaat vastaukset joita anonyymit saa, on yleensä täynnä sitä tuskaa, vihaa, kipua, jota kirjottaja kokee vastaustaan suutuspäissään kirjoittaessa.
Yks asia mua aina mietityttää; Mitä sairasta mielihyvää ihmiset saa siitä, et ne kirjottaa anonyymejä vihaviestejä ihmisille? Tuleeks siitä jotenki sadistista mielihyvää vai sellanen tunne et sulla on yliote jonkun muun elämästä?

Kaiken huippu oli noin viikko sitten, kun askissa eräs seuraamani kaikin puolin erittäin kultainen jätkä avautui ja kertoi syntyneensä keskosena ja että hänen veljensä oli kuollut. Sen jälkeen hänen askiinsa tuli seuraavanlaiset "kysymykset":
"Hieroin just persettä sun veljen naamaa :DDDDDDDDDDDDD"
"Lol joku vitu veljes on kuollu miks sä sitä kaipaat ei sekää sua kaipais xd nauran sun runoki ooks sä joku vitu runoilija lol veljes on kuollu hahaa se on kuollu en sure xd lol se on kuollu sä et nää sitä enää IKINÄ se on kuollu!!!!!!!!!!! Kuolluuuuuuuu! Et nää sitä enääääääääääääääääää!!!!!!!!!!!!!"

"Veljes paskantaa sun päälle taivaasta"

Lukiessani noita ja kyseisen henkilön vastauksia mua sattu niin sydämeen, etten kyenny muuta ku itkemään. Tää kyseinen jätkä ei oo tehny pahaa kärpäsellekkään ja se on monesti saanu mut hymyilemään vastauksillaan. Hän -kuten moni muukaan- ei missään tapauksessa ansaitse anojen vittuilua.
Se että ihmisillä on ask, ei tarkoita sitä et sinne pitäis heti mennä vittuilemaan. Se tarkottaa sitä et siellä kysellään ihmisiltä juttuja. Kaikki te jotka luette tätä; Menkää itteenne ja miettikää et ootteko joskus menny haukkumaan jotakuta anona. Jos ootte, ni miettikää ens kerralla pidemmälle.

Luojalle kiitos siitä, et mulle ei oo kukaan toistaseks tullu päätään aukomaan mun läheisistä. Eikä muuten sit vittu myöskään tarvitse tulla. Pärjään ihan hyvin näillä mun ulkonäköä koskevilla kommenteilla.

 So - FUCK YOU (:

Something from my School

Mun eka päivitys keskeltä oppituntia, hehheh.
ReMa (kukaan ei tiiä mistä toi nimitys on tullu) -tunnit on aikamoista säätämistä, koska toi ope on 85% oppitunneista melkein 10 minuuttia myöhässä. Täällä tosiaan piti muistaakseni opettaa jotain opiskelutekniikkaa, mut tähän mennessä me ollaan ainoastaan tehty jotain saakelin Blogger-juttuja ja opeteltu Google Driven käyttöä. Ne on just sellasia asioita jotka mä osaan tehä silmät kiinni ja kädet sidottuina.... -_-'

Meinasin alkaa nukkumaan bilsantunnilla, joten heti bilsan kaksarin loputtua ravasin pää kolmantena jalkana läheiseen Siwaan ja hain yhen kahvin. (Taustalla mun rakas NYK). Jos en olis hakenu kahvia, ni olisin vajonnu syvään koomaan yhteiskuntaopin tunnilla.
Tällä hetkellä joudun tuskallisen kuoleman käsiin, koska meijän pitää tehä joku vlogi tästä tunnista. Vittu mä en kestä. Save me please.

Nobody wants a girl with scars

Siirryn nyt hetkeks valosta varjoon ja palaan tähän viiltely-asiaan. En ala kirjottamaan siitä kauheessa masiksessa jolloin ette varmasti ymmärtäis mun pääpointtia, vaan nyt kirjotan ihan tälleen tavallisessa mielentilassa.
Selasin eilen illalla Tumblria ja huomasin, et mun dashiin oli ilmestyny reblogattu teksti viiltelystä. Oikeestaan se oli miehen kirjottama teksti, joka koski viilteleviä tyttöjä. Se teksti meni näin:

We all carry scars with us. Some of us are just better at hiding them than others. But I personally would not want to date a girl WITHOUT scars. Life teaches us many lessons and the thought of being with someone that has never suffered through hardship is in no way appealing to me. I want a girl that’s down to earth. A girl that knows pain and suffering. A girl that knows how hard life can be so that she can appreciate the beautiful things in life. She has to have scars so that I can love her and protect her and pamper her and allow her scars to finally heal. Never give yourself to someone that demands perfection. Only give yourself to someone that will lift you up and help you reach a potential you never knew you had.

Laittakaa Google kääntäjään, jos ette ite jaksa suomentaa tai ette yksinkertasesti vaan osaa.
Harvoin törmään teksteihin jotka ihan tosissaan saa mut pysähtymään ja miettimään. Mä luin ton tekstin uudestaan ja uudestaan, kunnes noi sanat painu hitaasti mun mieleen. En oo oikeestaan koskaan aikasemmin aatellu, et maailmassa on miehiä jotka nimenomaan haluis tytön jolla on käsissä tai jossain muualla viiltojälkiä. Askissa on joitaki tyyppejä, jotka sanoo, et kyl ne vois sellasen ottaa, mut ei kukaan oo sanonu aikasemmin tälleen.

En edelleenkään kannusta ketään viiltelemään, koska monet jätkät tosissaan haluu sellasen tytön, jol on puhtaat käsivarret ja tää on muutenki täysin turhaa. Mut joitaki se auttaa. Mua se autto ja ainaku tunnen kipua mun iholla, ni tiiän olevani elossa.
Peace.

Ps. Vittu ette todellakaan saa miehiä viiltelemällä. Saatte miehiä, jos ootte omat iloset ittenne.

Espoo Live! 2013

Redraman kuva meikäläisen instagramista!

Hyvää seuraa ja kohtalaista musiikkia! Redrama oli totisesti päivän esiiintyjistä se paras! Jatkuva seisominen otti kyl mun kantapäihin aikalailla ja mun pankkikortti oheni huomattavasti, koska jouduin ruokkimaan ton yhen rahattoman tyypin jonka raahasin mun mukaan kyseiseen tapahtumaan. Paljon tuttuja näky (tai siis Villen tuttuja), mut mä en nähny oikeestaan ketään joita olisin tuntenu. Lukuunottamatta Emiliaa, Karoa, Eveä tai Danielaa.
Toi kyseinen yllä oleva kuva on tosissaan mun instagramista ja itse REDRAMA on tykännyt siitä :D <3
Enempää kuvia en kuitenkaan kyseisestä tapahtumasta ottanu, joten valitan :(

Sitte palataan lauantai-iltaan. Sinä/te jotka mulle askissa heititte anonyyminä sitä paskaa tosta Espoo Livestä, et kuinka mut jätettiin yksin sinne lavan reunalle tanssimaan ja kuinka mun mutsilla, siskolla, Emilialla ja Villellä olis parempi fiilis, jos tappaisin itteni, ni voisitte miettii mitä sanotte. Melkein toteutin teijän toiveen ja olin ekaa kertaa koskaan ihan tosissaan vuotaa kuiviin. Tässä mä silti oon ja aijon pitkään täällä vittu ollakki, et vetäkää käteen.

You're something original

Ekaa kertaa ikinä mulle on tullu palautetta siitä, että "ei tollasta paskaa jaksa lukea, ku ei ketää kiinnosta". Tähän mun täytyy sanoa, et vaikka tää onki mun blogi ja jos ei kiinosta, ni ei tarttee lukea, niin kyllä mä ajattelin tänään, et mun blogista on tullu tylsempi sen jälkeen ku pääsin suurimmilta osin mun masennuksesta eroon. Voisin kuitenki melkein vannoa, et jahka tää talvi tulee, opiskelu alkaa taas stressaamaan ja mun mauto vanhentumaan, ni täältä suunnalta alkaa sataa lumen siasta pelkkää paskaa.

Tästä voinemmekin palata tän päivän aiheeseen, joka on tuossa yllä olevassa kuvassa.
Mä oon ruvennu ihan oikeesti näkemään painajaisia siitä, et yks kerrallaan mun ystävät jättää mut. Viimeisimpänä tietysti you-know-who ja siihen toi kuva liittyy. Kaikki muut mun unessa sanoo vaan, et mä oon loukannu niitä tai et ne on löytäny paremman ystävän ku minä, mut sit tää yks sanoo jotain joka ihan oikeesti tappaa mut sisältä. Tänäänki aamulla heräsin itkien viideltä, eli tuntia ennen herätyskellon sointia (nukahdin kylläkin sen jälkeen uudestaan), koska olin varma et se oli tapahtunu oikeesti.
Onneks mikään ei ollu muuttunu ja huomenna Espoo Liveen!

I will follow you until the very end

Mulla on helkkaristi asiaa josta voisin tänään iloksenne valittaa, mut yritän nyt kuitenki pysyä tällä valosalla puolella ja kertoa vaikka tästä päivästä ja mun viikonlopun suunitelmista.

Siis ei helvetti ku tässä biisissä on osuvat lyriikat :''D

Suurimmalle osalle teistä ei varmasti tule yllärinä, et vietin mun päivän jälleen Villen seurassa. Näin tota jätkää viimeks toissapäivänä ja mulle ehti keskiviikon aikana tulla sitä hirvee ikävä XD

Tänään mä jouduin oppituntien aikana pitämään välillä käsiä suun edessä etten olis nauranu hysteerisesti ääneen, koska mun opiskelua häirittiin eräillä epämääräisillä Kik & Whatsap -viesteillä. Tämän takia en myöskään pysty kattomaan enään koskaan pokkana mun YH'n maikkaa XD

Anyway, pyörähdin ite nopeesti himan kautta ja hain Villen Kilon asemalta, josta me sitte suunnattiin Tapiolaan, koska molempien piti käydä Ålandsbankenin konttorissa. Sieltä suunnattiin Subwayn kautta Centtiin, jossa sitte oltiin hetkinen ja käytiin kaupassa ostamassa ES ja Ristorante pizzaa. Lopulta leiriydyttiin meikäläisen kämpille tuohon TV'n ääreen ja katottiin Ace Venturaa.

Lauantaina olis sit Espoo Live <3 & sunnuntain ohjelma on vielä vähän auki, koska en oo suunitellu siihen mitään. Toivottavasti siihen nyt tulee jotain ohjelmaa.

Being strong is The Only Choice you have

Falling out of love is hard
Falling for betrayal is worse
Broken trust and broken hearts
I know, I know...
Thinking all you need is there
Building faith on love and words
Empty promises will wear
I know, I know...

And now when all is done
There is nothing to say

And if you're done with embarrassing me
On your own you can go ahead tell them

Tell them all I know now
Shout it from the roof tops
Write it on the sky line
All we had is gone now

Tell them I was happy
And my heart is broken
All my scars are open
Tell them what I hoped would be
Impossible, impossible
Impossible, impossible

Yeah. Kehen oikeesti voi luottaa ja kehen ei?
Monelle teistäkin lukijoista  on tullu joskus sellanen fiilis, että haluisitte purkaa sydäntänne jollekille, mut kukaan ei oo paikalla kuunellakseen. Ne useet jotka sanoo, et haluu kuulla, on sellasia randomeja, joille ette haluu kertoo asioista, koska ne on oikeesti vaan uteliaita. Sit on muutama sellanen joille voistte kertoo, mut tiiätte, et kyseisiä ihmisiä ei vois vähempää kiinostaa. Viimisenä on ne yks tai kaks ihmistä jolle kerrotte mielellänne ja jotka kuuntelee, koska ne haluaa auttaa, eikä oo ainoastaan uteliaita.
Mun nää kaks ihmistä hävis tuhka tuuleen. Haluisin yhtäkkiä helvetin ihanan ja hauskan päivän jälkeen käpertyä sängynpohjalle itkemään ja puristaa mun tyynyä mun rintaa vasten.

Miksi näin sitten kävi?
Toinen niistä henkilöistä tiesi liian henkilökohtasesti tän henkilön josta yleensä puhuin ja purin sydäntäni. Muhun iski pelko, et se juttu leviää kulovalkean tavoin ja lopulta oon täysin kusessa. Toinen henkilö taasen ilmaisi lyhyillä "ok" -vastauksillaan, ettei häntä kiinosta, vaikka moneen kertaan sanoin, että ilmoittaa sitten jos juttuni eivät kiinosta.
Kolmas osapuoli jolle voisin kertoa on just tää henkilö josta oon puhunu mun ystäville..

Oikeesti voi jumalauta. Just ku oon päässy pois mun angstialueelta ja pahimman masennuksen kourista, ni tää iskee. Eli niinku tavallisen 17-vuotiaan elämä joka on täynnä yksipuolisia ihastuksia, pettymyksiä ja särkyneitä sydämiä. Mun vitutus on huipussaan, mut samalla haluisin vaan kiittää tästä mitä oon nyt viimesen kahen kuukauden aikana kokenu.

Just let me blow all of your grey clouds away

Elämäni parhaat keskiviikko, torstai, perjantai ja lauantai :D!

Siitä huolimatta, et mulla on huomenna liikkaa ja koulua ja 40min ajomatka lukiolle ja takasin ja että pääsen vasta 16.40 - mun elämä on niin hienoa ku voi vaan olla!

Eilen sain tosin selvitellä vartin verran mun hiuksia, koska toi yks dude sai mahtavan päähänpiston ja tupeeras sormillaan mun muutenki ihan kauheessa kunnossa olevat hiukset ihan sellaseks pörröks XD kaljuunnuin taas niin paljon, et huhhuh.

Olisko ollu torstaina, ku me katottiin Scary Movie 3 ja Ville nukahti tohon sohvalle kesken leffan :D Oli se aika koomista, ku mä nauroin yksin ja sit tajusin yhes vaihees, et se melkeen nojaa mun olkapäähän :D Whatever, sit ollaan vaan pelattu tota Lego Harry Potterii silmät ihan ristis ja mul on ollu vaikeuksia pysyä hengissä sen pelin ajan, ku tää kyseinen jätkä tappaa mut joka kolmas sekunti ihan vaan huvin vuoks >_<

Mut se siit elämäst. Tänään oon vaan datannu ja toivonu, et aika menis nopeemmin, koska ens viikon lauantaina olis Espoo Live <'3

Peltokuvailuja

Oltiin Villen kanssa tänään vähän kuvailemassa tuolla keskellä meidän kauniita Espoon peltoja. Kamera ei tosin irronnu mun kädestä hetkeksikään, joten musta ei oo yhtään kuvia tältä reissulta. Ehkä joskus toiste saatte ihailla mun pärstää.
Kuvia oli alunperin 35, joista karsin 14 parasta ja lopulta näitä jäi käteen vain kahdeksan. Ja joo, kaksi vikaa ei ole pellolta.

Loppuillaksi me majotuttiin meikäläisen huusholliin pelaamaan Lego Harry Potteria, mikä on tietenkin erittäin kehittävää tekemistä. Hehheh.

I Spread My Wings & Learn How To Fly

Ootte saanu kuunnella mun valituksia näistä jätkäongelmista ihan tarpeeks, joten nyt on aika siirtyä aiheessa eteenpäin.

Mun viikko alko ihan kivasti lukuunottamatta sitä osuutta, etten menny liikkatunneille ja myöhästyin tänään ussantunnilta, koska unohdin, että meillä on tiistaisin käytössä eri kellonajat, jollon aamun tunnit alkaa. Mutsia siis odottaa kiva yllätys, jahka se saa tunnuksensa tonne Helmeen (Wilman korvike).... Oh shit.
Huomenna sit 10-13.50 + yks hypäri <3

Miten otsikko liittyy mihinkään?
Sen lisäks, että oon alkanu tutustua ihmisiin ja viettämään aikaa ulkomaailmassa - poissa täältä neljän seinän sisältä -, oon myös ruvennu irrottamaan viikon ja viikonlopun rutiineja toisistaan. Ei sillä, et ryhtyisin täyspäiväiseks juopoks, mutta tasan 5 kuukauden päästä mä oon täysikänen ja aijon alkaa elää kunnolla. Totta kai mä käyn lukioni ja aijon valmistua sieltä hyvin arvosanoin, mut ekaa kertaa koskaan mä huomaan, et mulla on ihan oikeesti sosiaalista elämää.

Aijon siis levittää mun siivet ja lentää hetkiksi kerrallaan pois mun mutsin valvovan silmän alta.
Ps. Tunkekaa ne YOLO't persuksiinne, koska en aijo pistää mun elämää ihan vituiks kuitenkaan.

Butterflies are flying again

 

Ensimmäinen viikko lukiota takana ja mä oon erittäin tyytyväinen lukkariini. Mulla ei oo liian täyteen ängetty ykkösjakso ja se on tosissaan rentouttavaa, ku keskellä päivää on 2 tuntia hypäriä, mikä tarkottaa sitä, et voin ihan hyvin nukkua hetkisen. Tosin hypäreitä mulla on vasta keskiviikkona ja siitä sitte loppuviikkoa kohden (to & pe). Maanantaina ja tiistaina on kaikkein pahimmat päivät (9-16:40 & 9.40-16.40), mut loppuviikkoa kohden helpottaa. Varsinki keskiviikkona, jollon mulla on päivä vaan 10-13.50. Ja siinäki yks hypäri heti ruokailun jälkeen.

Sitten päivän aiheeseen eli tuohon kuvaan. Joka hiton kerta ku mä laitan yhelle tyypille facessa viestiä, se vastaa kauheen kylmästi. Tai no, eihän sitä voi sinäänsä tietää, ku tekstistä ei nää äänensävyä, mut se ei koskaan vastaa hymiöillä ja musta tuntuu, et häiritsen sitä olemassaolollani. Oon varma etten oo ainut, jolla on tällasia fiiliksiä.
Mulla on kans perhosia vatsassa jne, koska oon pitkästä aikaa ihan kunnolla rakastunut. Viime kerralla näin voimakas fiilis tuli vastaan joskus vuosia sitte, ku mun harmiton ihastus kasvo yläasteen myötä ihan rakkaudeks.
Tämä(kin) rakastumisen fiilis on ohimenevää, koska mun ihastuminen on yksipuolista. Mua alkaa ihan tosissaan vituttaa, ku oon aina se ihastunu osapuoli. Tai sitte mun pitäis avata turpani ja ilmaista itseäni silläkin uhalla, että menetän sen vähäisenkin kontaktin mun ihastukseen.
Vittu.

High School

 

Jepjep.

Meikällä alko siis maanantaina lukio Nurmijärvellä ja se ajomatka on tajuttoman rasittava. 40 minuuttia aina yhteen suuntaan ja saman verran takasin. Dieseliä palaa niin paljon, et mulla ei oo kohta rahaa mihinkään muuhun, ku pitää tankata joka neljäs päivä.....

Syksyn tulon huomaa siitä, et mun mielialat heittelee sään mukaan ihan kunnolla. Kesälomalla jos sato, ni kaikki oli edelleen hyvin, mut nyt jos alkaa sataa, ni mä oon heti mieli ihan maassa ja kaikki asiat, jotka on edes vähän huonosti, tuntuu tuhat kertaa isommilta jutuilta.

Kaiken lisäks mun sydän heittää kuperkeikkaa, mut ei siitä sen enempää.... c;

Tossa lukiossa on se mahtava puoli, et mä en tunne sieltä ketään, eikä kukaan tunne mua. Näin mä säästyn ylimääräseltä paskanjauhannalta ja pystyn rentoutumaan tunneilla, sekä keskittymään opiskeluun. Hypärit on hyviä nukkumista varten, varsinki ku mulla on hypärit keskellä päivää, ni saan sit energiaa vetää sen toisenki puoliskon läpi.

Oon alkanu viettää enemmän aikaa mun frendien seurassa centissä ja nyt yhtäkkiä mutsi onki sitä vastaan. Aikasemmin se valitti siitä, et mä istuin aina vaan koneella, eikä mulla ollu kavereita, mut nyt ku oon saanu niitä ja vietän aikaa niiden kanssa, ni mutsi haluais teljetä mut neljän seinän sisään. Näin ainakin siskoltani kuulin.

Miks mä en kelpaa tällasena melkeen kellekkään?

Jauhatte täysin turhaa paskaa

Selasin viime yönä kaikessa tylsyydessäni omaa askiani ja katoin mitä oon vastaillu niihin kyssäreihin. Samalla huomasin yhen todella vittumaisen asian; Muutaman "kysymyksen" joita toisteltiin koko ajan. Siksi kysmys lainausmerkeissä, koska ei ne mitään kyssäreitä ollu.

"Legohammas", "Miks sun hampaat on harmaat", "Hyi vittu sun hampaat"
- Okei, ensinnäkin ootte varmaan nähny vaan kuvia joissa on niin paska valotus, että jopa täydelliset hampaat näyttäis harmailta palikoilta. Toisekseen, mulla on geeneissä virhe, jonka takia multa puuttuu hampaita aika paljon. Se on samalla tavalla virhe ku joku sellanen, et jollain on vaikka kehittymättömät keuhkot, mut tää hammasongelma on vaan lievästi sanottuna paljon pienempi. Etuhampaista multa puuttuu kolme ja loput on poskihampaita. Sen takia mulla on hampaiden välissä isohkoja rakoja, joita oikomalla puristetaan yhteen ja täysi-ikäisenä saan sitten hammasproteesit, jonka jälkeen mun hampaat on valkoset, suorassa ja kauniit.

Sukunimeni jatkuva jankkaus.
- Ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että mun sukunimeni on tasan se joka Facebookissa lukee. Sukunimeni vaihtamiseen liittyvä tarina menee siis näin; Vanhempani erosivat monta vuotta sitten ja puolitoista vuotta sitten Tammikuussa äitini päätti, että hän ei halua olla enään saman sukuniminen kuin isäni. No koska olin täyttänyt silloin kuusitoista vuotta, päätin, että haluan olla saman sukuniminen kuin äitini. Niinpä sitten laitoimme maistraattiin paperit ja kesä-heinäkuussa 2012 mun ja mutsin sukunimet vaihtu virallisesti. End of Story.

Ja sit nää peruskaurat "oot ruma", "oot läski", "kaikki vihaa sua", "et tuu koskaa samaa ketää" on oikeesti turhia. Kasvakaa, koska mä oon kasvanu teijän paskanjauhannasta yli.

Life isn't so boring after all

It just took me for a while to notice.

Koulun alkuun on enään viikko tai pari ja tänään tuli soitto Nurmijärven Yhteiskoulun lukiosta, että oon saanu paikan sinne. Ensimmäiseks aloin tietysti itkeä, koska olin niin helpottunu, että sain opiskelupaikan. Tää tietää hiton pitkiä koulumatkoja ja paljon dieselinkulutusta, mut who cares! PÄÄSIN LUKIOON JUMALAUTA <33

Nojoo, en oo pahemmin postaillut, koska oon vihdoinki hankkinu elämän, jota anonyymit vihaajani ovat askissa toivoneet. Oon pyöriny Emilian kanssa paljonki centissä (Espoon Keskusta) ja varmaan ekaa kertaa ikinä kävin leffassa jonkun ihmisen kanssa joka ei ole äitini tai systerini :'D
Toisaalta sit taas koitan päästä eroon tästä toivottomasti ihastumisen tunteesta, koska siitä on mulle pelkkää haittaa ja haluun pystyä jatkamaan mun elämääni, koska tiiän etten tätä kyseistä jätkää tule saamaan.
Ja jos joku valopää nyt arvaa kenestä puhun ja päättää kommentoida, niin voit olla varma ettei kommenttiasi julkaista :) En ota mitään riskejä.

Te kysyitte, minä vastasin!

Tässä on nyt tää kauan odotettu kyssärivideo, jonka sain viime yönä vihdoin ladattua tubeen.

Dreams DO come true - Eric Saade

Todennäköisesti videota Eric Saaden Vaasan keikalta tulee huomenna, koska noiden videoiden kopioimiseen menee mun koneen mukaan vielä kolme ja puoli tuntia, joten se siitä.
Sit koska en haluu jättää tätä postausta kuvattomaks, ni ihailkaa mua ja Eric Saadea <33

Kyllä, siskoni otti kuvan jo siinä vaiheessa, ku olin vasta päässy halaamaan XD
Ps. Ei tää toki näytä lagiselta (huomatkaa mun käsi)

Kävelin siskon edellä lentokoneeseen HKI-Vantaan lentokentällä ja rupesin kattomaan, että onpas aika törkeen tutun näkönen mies. Hetki hetkeltä mun silmien välittämä viesti painu mun alitajuntaan ku näin sen sulosen hymyn ja täydellisen nenän. Tajusin, et jonotin samaan koneeseen Eric Saaden kanssa. Puristin mun systerin käsivartta ihan hysteerisesti ja aloin melkeen hyperventiloiden hokea sille, et me ollaan menossa samaan koneeseen Eric Saaden kanssa. Vikan varmistuksen sain sillä hetkellä ku Ericin vieressä seisovan tyypin kitarakotelossa luki pinkissä lapussa "Saade". Siinä sitte meikä otti kuvan ja lisäsin sen samantien faceen. Siihen tuli heti ihan kivasti tykkäyksiä, ennenku laitoin puhelimen lentokonetilaan, jollon en nähny mitään FB'n ilmotuksia.

Lentokoneessa vilkuilin koko ajan yhdeksän riviä taaemmaksi, jossa Eric istu. Yhessä vaiheessa menin käymään vessassa ja kävelin siitä sen ohitse. Olis pitäny tajuta ottaa valokuva, ku Eric nukku siinä penkkirivillään niin sulosen näkösenä.

Vaasaan päästyämme siellä kentällä oli vastassa 2 tyttöä "Välkommen till Vaasa, Eric Saade" -kyltin kanssa lasin toisella puolella, kun minä ja systeri taas puolestamme oltiin sillä puolella missä Eric ja crew venas matkatavaroitaan. Yllä olevat kuvat otettiin sitte siinä sisääntuloaulassa, missä oli muutama muuki tyyppi ottamassa kuvia.