Depression in me

Eräs anonyymi antoi mulle hyvän idiksen postaukseen. Mä oon monesti selittäny, kuinka oon masentunu etc, mut en koskaan oo tajunnu raottaa verhoa ja kertoa teille tätä mun stooria, että kuinka mä oikein loppujen lopuks masennuin.
En nyt tiiä voinko sanoa, että "nauttikaa tekstistä", mutta sen voin sanoa, että lukekaa ajatuksen kanssa.
Laittakaa vaikka TÄMÄ biisi soimaan. En löytäny tätä YouTubesta, joten kuunelkaa linkistä.

Kaikki juontaa juurensa kuuden vuoden kiusaamisesta. Kuusi vuotta sitten mä en vielä tienny olevani näin heikko luonne ja mulla oli itsevarmuutta ihan kunnolla. Olin kymmenenvuotias - ala-astelainen kakara, jolla oli söpö ihastus yhteen hyvään kaveriin. Mulla oli sillon sellanen 3 muijaa +minä -porukka ja siitä tää kaikki sai alkunsa.
Mä olin ylimääränen neljäs pyörä ja vähitellen se tehtiin mulle selväks. Oltiin eka ihan hyvissä väleissä, mut äkisti kaikki alko puhumaan paskaa toisistaan ja olin ihan sekasin. Myönnän, että osallistuin ite siihen samaan, mut halusin kuulua jengiin, joten kai se sit oli sillon hyvä idea. Äkisti ne kolme alko kaikki syrjimään ja haukkumaan mua. Sillon mua haukuttiin nimillä "ruma" ja "typerä" -jotka oli siis siihen aikaan tosi pahoja, eikä kirosanoja vielä osattu. Kärsin siitä 4-6 -luokkien ajan ja mun hyvä koulumenestys oli ala-asteen päättötodistuksessa jo laskenu alle kasin. Kaiken lisäks sairastuin kuudennella luokalla tähän diabetekseen ja se tuli ihan järkytyksenä.

Seiska alko uusissa merkeissä ja meitä tuli sieltä ala-asteelta mun lisäks 5 muuta tyyppiä samalle ylä-asteelle. 2 tyttöä ja 2 poikaa pääty samalle luokalle ja mä sitte päädyin yhen jätkän kanssa samalle luokalle. Me oltiin tän jätkän kanssa oltu ala-asteella aika tosi hyviä kavereita ja pelattiin/vaihdeltiin Pokemonkortteja aina välkillä ja iltapäiväkerhossa. Se oli kivaa.
No sit jotenki kaikki muuttu. Tässä tapauksessa oon joutunu myöntämään ittelleni, että tein virheen ja sanoin jotain todella typerää sillon, mistä tää kiusaaminen ja mun mustamaalaaminen sitte tais saada alkunsa. Se jätkä siis alko kiusaamaan mua ja lopulta siinä oli mukana koko luokka ja sit joitaki rinnakkaisluokkalaisia. Se oli sellasta syrjintää pääosin ja joskus tuli jotain huudeltua mun rumuudestaki.
Tällon mun itsetunto mureni ihan palasiks ja aloin syömään suruuni. Syksyllä joskus Marraskuussa mä olin diabeteksen takia sairaalassa 5 päivää, koska hoidin itteäni niin huonosti, että olisin voinu sokeutua tai vaikka kuolla sillon. No sit meni tas hetken aikaa ihan kohtalaisesti, mut silti olin maassa ja koulumenestys kärsi lähtemättömällä tavalla.

Kasiluokka tais olla kaikkein pahin aika, koska sillon sairastelin paljon ja aloin lihomaan, koska söin ihan älyttömästi suruuni ja osittain siks, että olin tylsistyny. Mulla oli siinä kohin jo selvästi masennusta, mut joulun aikaan kaikki kärjisty, ku mutsi itki autossa sen silloiselle miesystävälle kuinka me lapset ollaan kauheita ja samalla se lipsautti "kumpa en olis hankkinu niitä ollenkaan". Se iski mun alitajuntaan kovempaa, ku olisin koskaan voinu ees kuvitella. Vielä samana iltana mä viiltelin ekan kerran ja hetken aikaa se helpottiki, ku henkinen kipu vaihtu fyysiseen. Siinä vaiheessa jäin siihen koukkuun.
No tammikuussa mulla oli Jorvissa taas diabeteskäynti ja sit olin siinä hoitajakäynnin jälkeen lääkärin luona istumassa. Se selvästi huomas, et mulla oli jotain mitä halusin sanoa, koska ekaa kertaa koskaan se kysy, että onko mulla jotain, mitä haluisin sanoa, ennenku mun mutsi pyydetään sisään. Siinä vaiheessa olisin halunnu vaan hymyillä ja sanoa, et oon ok, mut joku järkevä osa mun aivoissa alko huutamaan, että tarviin apua. Siinä mä sitte itkin ja näytin mun viiltelyjäljet ja se lääkäri ei oikeestaan ollu ees kauheen järkyttyneen näkönen. No mutsille se tuli ihan shokkina ja se tais olla sellanen piste mistä meijän välinen suhde lähti hitaasti, mutta varmasti alamäkeen. Se lääkäri sitte ehotti, että menisin siihen Jorvin nuorisopsykiatriaan ja siinä mä kävinki jonkun aikaa, mut en saanu paljoa kerrottua. Kesän aikana mut siirrettiin somaattisten sairauksien (mielenterveyden sairaudet?) yksikköön Stadiin, Ulfåsa -nimiselle nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa oon käyny kohta 2 vuotta ja se on auttanu huomattavasti.

Kasin kevät oli ja meni ja sit siirryin ysille, jollon mä panostin kouluun kaikin mahollisin tavoin ja koitin kuroa kiinni sitä rakoa, joka seiskan ja kasin opiskeluissa oli ollu. Toisen kerran taisin viillellä sitte jossain marraskuun aikaan ja se oli sellanen kerta josta on jääny mun ranteeseen niin voimakkaat ja syvät arvet, et ne on todennäkösesti sit kaikkein näkyvimmät ikinä. Tässä vaiheessa voin varmaan turvallisesti todeta, että mun diabetes liittyy aika voimakkaasti tähän masennuksen puhkeamiseen.
No mutta siis opiskelut meni ihan ok, kunnes paloin täysin loppuun ja joululomalla en jaksanu hoitaa diabetestäni ollenkaan. Sillon oli tosi luja alamäki ja mä viiltelin joululoman aikana monia kertoja, joista mutsi ei tiedä mitään. Tammikuussa oli taas diabeteskäynti ja mutsi oli ihan raivona ja se valitti jatkuvasti, ettei kestä mua. No mä pääsin jälleen Jorviin osastolle ja olin siellä viikon. Vieläki tulee kyyneleet silmiin, ku mietin sitä, että se oli mun vika kerta siellä ja lupasin niille kaikille, että pidän ittestäni huolta, koska siirryin aikuisten diabetespolille täytettyäni 16 -vuotta. Itseasiassa täytin 16 sinä perjantaina, joka oli mun vika päivä siellä osastolla ja mulle laulettiin aamulla ja sain kyniä ja paperia. Piirsin sitte vielä kaikille: Mun osastolääkärille, hoitajille ja sairaalaopettajalle kuvat, joissa kiitin hyvästä hoidosta ja monet niistä hoitajista liikuttu ihan kyyneliin asti. Se oli kuulemma paras palaute, mitä ne oli saanu.

No nyt tässä lähiaikoina on ollu mutsilla kaikenlaisia huolia ja ihan helvetinmoinen stressi. Se huutaa pikkuasioista ja mä riitelen sen kanssa niin paljon, et hyppään kohta oikeesti junan eteen. Se valittaa, et se ei jaksa mua, mut silti se on sitä mieltä, et mun on oltava elossa. Mitän vitun ideaa siinä ihan oikeesti on??!
EN nyt jaksa kuunella sitä "se rakastaa sua" -paskaa, koska se ei kyllä todellakaan tule esiin millään tavalla. Se toivois saavansa lomaa musta, mut sit taas se ei halua lomaa musta. Mitä vittua?
Sitten vielä se, että miten tää masennus mussa ilmenee?
- No siis eihän se ulospäin näy, koska mun ranteet on aina peitettyinä ja feikkaan hymyn jo niin hyvin, etten itekään meinaa tunnistaa sitä feikiks. Tai sitte en vaan osaa hymyillä aidosti. Kai se tulee useimmiten esiin sit viiltelynä, itsemurhapuheina, jäähyväiskirjeinä (joita kirjotan usein ja säilytän tuntemattomassa paikassa), yöllisenä itkeskelynä, jatkuvana unettomuutena, painajaisina ja sit vielä jatkuvana space out'taamisena, eli niinku en keskity asioihin, vaan vajoon omiin ajatuksiini. No en nyt tiiä onko tää vika niin masennuksenomainen oire, mut se on tullu kyl aika voimakkaasti tän masennuksen mukana, et en pysty keskittymään kunnolla.

TÄMÄ on asia, jonka toivoisin erityisesti äitini ymmärtävän! Mutsi nimittäin jatkuvasti selittää, että mun masennus on keksittyä ja haen sillä, sekä siihen liittyvällä viiltelyllä huomiota. Se on raskasta, kun vanhemmatkaan ei ymmärrä mitä kaikkea käyn läpi päässäni. En voi sanoo mitään ääneen, ku heti tulee valitus, että olen huomiohuora ja haluan olla huomion keskipisteenä.

Toivottavasti tää nyt valaisi teitä jotenki ja jos jotain kysyttävää tulee mieleen, ni mieluusti vastailen.