Oon 29-vuotias.
Vuosia suunnittelin hankkivani valkolakin, jotta voisin ylpeesti kantaa sitä päässäni vapun aikaan, mut aina joku asia tuli eteen; "ehkä ens vuonna". Työskentelen edelleen Filmtownissa tai oon päätyny johonki ihan paskaduuniin, jota vihaan yli kaiken, koska mulla ei oo mitään koulutusta, jotta voisin tehä jotain mukavampaa. En omista lemmikkejä, koska justjust riittää rahat omaan elämiseen. Todennäkösesti oon yksin, koska mulla on ollu liian korkeet standardit ja oon päästäny jonkun kultakimpaleen käsistäni, koska oon niin saatanan ujo.
Asun pienessä yksiössä Espoon keskustassa ja ihmettelen joka päivä minkä takia oon vieläki hengissä. Mulla ei oo enää kavereita. Viimesetki ystävät on hylänny mut, koska oon ruvennu valittamaan kaikesta vielä tavallistaki enemmän. Oon ollu vuosia niin vittuuntunu mun elämään, et en oo jaksanu hoitaa mun diabetesta, joten oon nyt dialyysissa ja jonossa munuaisensiirtoon, johon mulla ei tietenkään oo varaa.
Äiti on raivostunu mulle, koska en kuunnellu sitä opiskellu, joten se on yhteyksissä enää mun pikkusiskoihin. Isiin välit on katkennu vuosia aikasemmin jostain täysin tuntemattomasta syystä.
Lopulta varmaanki juon itteni hengiltä.
Who knows?
Näin mä nään itteni kymmenen vuoden päästä. Synkkää, tiedän, mut näin mä uskoisin, et tulee tapahtumaan. Tunnen itteni sen verran hyvin, et vaikka ihmiset hokee: "Tee asiat toisin, ota itteäs niskasta kiinni, ryhdistäydy", mua rupee vaan vituttamaan enemmän ja enemmän, enkä kuitenkaan kuuntele niitä. Edes sillon ku on jo liian myöhästä.
Se siitä.
Toivottavasti teillä on parempi tulevaisuus :)