They say the time's supposed to heal you, but I ain't done much healing

"Ehkä mua ei oo tarkotettu elämään"

Kenenkään ei kuuluis olla näin kovissa tuskissa.

Kenenkään ei kuuluis tuntea itteään joka päivä arvottomaks.

Silti tosi moni tuntee niin.

Mun elämä ei oo pahin mahollinen mitä voitte kuvitella. Se ei oo täysin riekaleina, eikä mulla pitäis olla mitään erityisiä ongelmia.

Silti mä taistelen joka päivä sitä ajatusta vastaan, et lähtisin täältä. Suljen iltasin silmät kyynelten valuessa mun ripsien lomitse ja puristan hampaita yhteen etten itkis ääneen.

Vuosien terapian jälkeen mä oon todennu, et jos mun kuuluis olla täällä, mä olisin vahvistunu huomattavasti.

Miltä musta sit päivittäin tuntuu?

– En pysty kuvailemaan sitä kunnolla, mut lähimmäks oikeenlaista kuvausta pääsen jos sanon, et ihanku joku kuristais mua ja pitäis samalla mua pinnan alla. Koitan koko ajan räpistellä lähemmäs pintaa, vaik mun happi onki loppumassa.

Jokainen jälki mun käsivarsissa kertoo siitä, et mä en oo tarpeeks vahva. En tänään, enkä huomenna. Ihan sama kuinka huoletonta mun elämä on, ni joka päivä tummat pilvet peittää taivaan ja pitää huolen siitä ettei ykskään valonsäde pääse siitä läpi.

En oo enää pitkään aikaan elätelly toivoa siitä, et kaikki kääntyis paremmaks. Odotan vaan hiljaa, et tapahtuu "ikävä" onnettomuus joka veis mut pois. Mun elämä ei oo mitään muuta ku odottamista.

Odottamista, et kaikki mun ympärillä olevat ihmiset hiljakseen jättää mut yksin tähän pimeyteen.

Odottamista, et saan rohkeutta lähteä.

Odottamista.

Monella ihmisellä on elämä huonommassa jamassa, mut silti ne jaksaa hymyillä. Ehkä niille on annettu voimaa selvitä siitä elämästä, koska niitä odottaa parempi tulevaisuus.

Mä oon kyllästyny olemaan kaikille täysin arvoton. Oon kyllästyny elämään.

En haluu olla täällä.

Prinsessoja & Astronautteja

Ku meiltä kysytään pieninä ihmistaimenina mitä me halutaan olla, ku kasvetaan isoiks, vastaukset on yleensä prinsessoja tai astronautteja, poliiseja tai eläintenhoitajia.

Mä oon muistanu pitkään kuuluneeni samaan kastiin. Kuitenki muuton yhteydessä löysin muutaman mun todella vanhan ystäväkirjan. Monessa niissä luki "kissojenhoitaja" tai jotain siihen suuntaan.

Yhessä kuitenki luki "iloinen aikuinen".

Mä rupesin miettimään mun tulevaisuutta uudemman kerran. Mulla ei oo unelma-ammattia tai mitään muutakaan mitä oikeestaan haluisin tehä. Mut oon edelleen samaa mieltä; haluun olla onnellinen.

Rahaa olis kiva olla sopivan verran, mut jos en oo onnellinen, ni silläkään ei oo oikeesti väliä.

Haluaisin muutaman hyvän ystävän joiden tukeen voisin luottaa. En haluu pelätä koko ajan, et ne yhtäkkiä pudottaa mut yksinään pohjalle eikä kuuntelekkaan enää mua.

Haluaisin siis, et ne tukis mua yhtä paljon ku mä tukisin niitä.

Tällä hetkellä mun tilanne on täysin päinvastanen. En oo millään rintamalla ihan tasapainossa. Oon henkisesti ja fyysisesti väsyny ja oon alkanu taas nukkumaan huomattavan paljon. Kouluun lähteminen on vituttavaa, mut sitku pääsen sinne, ni en enää haluu tulla takasin tähän asuntoon jossa mua on vastassa saatanan pahalla tuulella oleva pikkusisko ja sen koira joka hyppii niin perkeleesti, et mun jalat on ihan naarmuilla. Mä en tunne oloani hyväks täällä.

Mä en oo kotona omassa kodissani.

What is going on?

"Everything was slowly

..but surely..

falling apart"

It doesn't really matter, does it?
Oon pitäny pitkään radiohiljasuutta täällä blogin puolella, koska en oo saanu koottua mun ajatuksia millään järkevällä tavalla kasaan. Paljon on tapahtunu ja mun usko tulevaisuuteen on taas järkkyny.
Mä pelkään.

Ihan ensimmäiseks selitän alta pois sen mikä mun päätä pitää tällä hetkellä veden pinnan alapuolella.
Mä oon tuhonnu oman terveyteni alle seitsemässä vuodessa ja alle 20-vuotiaana. Isälleni en oo mitään vielä kertonu ja äidillekki kertomisessa meni melkeen kaks viikkoa. Ensin mun piti tottua ajatukseen, et mulla on mahdollisuus kuihtua hitaasti pois tästä elämästä.
Tässä vaiheessa te varmaanki mietitte, et mitä mä oon tehny? Sillä samalla reissulla ku hommasin itteni sairaalaan, mun munuaiset vaurioitu. Viime kuussa mulla todettiin munuaisten vajaatoiminta. Just se mitä vastaan oon taistellu tän diabeteksen edetessä.

Mä voin myöntää sen, et tiesin odottaa tätä jossain vaiheessa mun elämää. Nyt mulla on ainaki hyvä syy luovuttaa. Muut elimet on nuoria ja toimii, joten ne voi saada joku joka oikeesti haluu elää ja tarttee esim. hyväkuntosta maksaa.

Se siitä ja seuraavaan aiheeseen.
Mun opiskelut alkaa 19.10 eli ens viikolla. Mult puuttuu yks kemiankirja ja pysäköintipaikat ahdistaa vähän, koska siel koulun lähistöllä on max. 1h pysäköinti ja mun tunnit on 1,5h. Kaiken lisäks ne maksaa sen 4€.
Oon myös muuttanu pois Espoosta tässä kuun alussa. Tarkempaa asuinkuntaa ette saa tietää ainakaan vielä. Osa sen varmaanki jo tietää, mut ne jotka ei tiedä, ni ei sit tiedä. Duunia mul on aivan helvetin vähän ja palkkaki sen mukanen. Toisaalta bensat maksaa niin vitusti, et ei mua muutenkaan huvittais ajaa koko ajan Espooseen ja takasin. Toi matkakaan ei oo kovin mukava yksin ajettava.

Mul on jatkuvasti sellanen fiilis, et tukehdun. Millon mihinki ja useesti ihan ilman syytä.