When Can I See You Again

Mulla ei oo ollu aikaa postailla mitään ja sit ku vihdoin on ollu aikaa, ni tää meijän kiertävä nettitikku on ollu jonkun muun käytössä.

Selittelyt sikseen. Tänään on siis vika päivä mun tokaa koeviikkoa ja sain viimesen kokeen suoritettua eilen. Viime viikko oli aika raskas, koska olin ihan julmetussa flunssassa ja yhessä vaiheessa oli kans vähän lämpöä. Selvisin pahimmista fiiliksistä ku kattelin noita Johnny Deppin tähdittämiä leffoja.

 

Ekan koeviikon tulokset ei ollu edes yllättävät, koska en ollu lukenu tarpeeks, mut nyt pitäis olla vähän parempia numeroita.

Mitä koulunkäyntiin muuten tulee, ni ihan jeeshän se on lukuunottamatta sitä, et mulla on koko kolmosjakson ajan kaikki aamut kasiin. Se tarkottaa sitä, et mä seison tuolla pihalla 6.30 skrabaamassa mun mauton tuulilasia sisä- ja ulkopuolelta. Kaikki muut ikkunat on tarpeen skrabata vaan ulkoa.

Suurin ongelma tulee olemaan talvella se, että mun ovet jäätyy kiinni, toi saakelin lämmitystolppa kieltäytyy täysin sisälämppärin käynnistämisestä ja sit mulla on ikkunat ja ovet sisältäki jäässä (jo -2 tekee tiukkaa). Moottori sentään käynnistyy, koska on toi nyt kuitenki lämmitystolpassa kiinni.

Btw, mun mauton katsastus hyväksyttiin! <3

Mun ask on ollu viime aikoina täynnä "millon postaat", "postaa jo", "kulta postaatko" -tyylisiä kysymyksiä. EI - en postaa sillon ku te sitä toivotte.

Juttu on nimittäin näi; Jos poistaisin aina ku te haluutte ja vaan teidän mieliksi, ni mun postaukset olis paskaa, paskaa & pelkkää paskaa.

Mä en haluu kirjottaa sellasista asioista, jotka skippaan ekana muiden blogeista. Haluun kirjottaa edelleen niistä asioista joita mietin ja jotka painaa mun sydäntä tai mieltä.

Toivottavasti käsitätte tämän asian.

Smile

Melkein koht on 32 tuhannen rajapyykki rikki, jeij!

Ei voi olla täysin normaalia, että aivan helvetillisestä kaamosmasennuksesta kärsivä ihminen, joka turvautuu kirkasvalolampun voimaan heti Elokuun lopussa, vetelee syksyisiä päiviä täydellä teholla.

Viime vuonna tähän aikaan mä istuin joka ilta kirkasvalolampun kanssa olohuoneen sohvalla ja kärsin kokovuotisen vakavan masennukseni lisäksi vielä pahanlaatuisesta kaamosmasennuksesta. Lintsasin minkä suinki kerkesin, koska en jaksanu nousta aamulla ja monesti toivoin, etten heräis aamulla ollenkaan.

Mä muistan sen, et tää oli mun ainut toive uutena vuotena. Alkuvuosi meni päin vittua ja kesään asti mä olin ihan siipi massa. No sen kesäduunijakson jälkeen olin taas vähän paremmalla fiiliksellä ja jaksoin lähtee kohti alkavaa syksyä.

Noh, kuten varmaankin viime postauksesta huomasitte, lukio on näyttäny mulle millasta elämä voi oikeesti olla. Miltä tuntuu kuulua johonki ihan täydellisesti.

Oon vaan niin fucking happy! <3

Pain

Päivät vaihtuu viikoiks ja viikot vähitellen kuukausiks. En oo postannu tänne mitään niin pitkään aikaan, että ihan hävettää. Mut hei, te pyydätte multa aina jotain kiinnostavaa postausta ja valitatte, jos kirjotan mun päivästä yms. Syyttäkää itteenne; Mulla ei oo kiinnostavia ideoita.
Paitsi tänään.

 

Oon istunu tänään koulussa melkeen nelisen tuntia ylimäärästä ja sen aikana mun päässä on liikkunu kaikenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä kuitenki on ollu se, et en oo enää yksin.

Vuosia sitte mä istuin koulussa yksin ja tunsin monia katseita mun selässä. Tunsin katseita joka suunnasta ja vihasin itteeni siitä et olin niin erilainen. Pitkä, rakenteellisesti miehekäs ja mun kasvonpiirteetkään ei oo mitkään nätit. En panostanu meikkaamiseen, koska oon aina pärjänny ripsivärillä.
En oo vieläkään saanu vastausta siihen kiusattiinko mua ulkonäön vai luonteen takia. Vai molempien. Toisinaan mietin, et ehkä se kiusaaminen ei olis jatkunu enää kymppiluokalla, jos mun asenne ei olis muuttunu aikasempien vuosien kiusaamisen tuloksena.

Yksinäisyys sattu niin perkeleesti henkisellä tasolla, et jossain vaiheessa halusin ranteen/käsivarren sijaan viillellä mun kaulavaltimoa, jotta olisin vaan päässy pois. Onneks en tehny niin.

Nurmijärvelle mua ei seurannu minkäänlainen maine. Kukaan, ei kukaan tuntenu mua täältä ja se sai mut tuntemaan oloni niin helpottuneeks, ettei mitään rajaa. Ajattelin kesällä, et tää on uus alku. Näin onki käyny.
Oon tosissaan alkanu ystävystymään mun luokkalaisten kanssa ja oon sopeutunu porukkaan tosi hyvin. Ette voi edes kuvitella kuinka ihanalta tuntuu seittemän vuoden jälkeen kuulua täydellisesti porukkaan niinku palapelin palanen kokonaiseen palapeliin.

Pain makes people change.
Näin mulle ihan tosissaan kävi. Henkisen kivun jälkeen musta tuli ylimielinen ja aloin kattomaan kaikkia halveksuvasti ja rupesin pelkäämään ihmisiä.

Kiitos Nurmijärvi <3