"Puol kaheksalta isäni koputti mun huoneen oveen ja sen jälkeen avas sen.
Se toivotti hyvää huomenta ja sano aamiaisen olevan valmis.
Mä venyttelin ja haukottelin, mut nousin kuitenki ylös, koska alakerrasta tuleva tuoksu oli mitä ihanin.
Mun ainut ajatus oli, et tähän vois melkein tottua"
Sunnuntai-iltana isäni soitti mulle ja kysy, että tultaisko me systerin kanssa täksi viikoksi sinne sen luokse asustelemaan.
Mun ei tarvinnu miettiä kolmea sekuntia pidempään, koska oon jo pitkään ruinannu, et pääsisin sinne asumaan viikoks – kauas kaikista huolista joita mulla on.
Eilen viiden maissa isi haki mut tavaroineen ja systeri tuli perässä omien kamojensa kanssa kaheksan aikaan, koska sillä oli joku äikänprojekti tehtävänä.
Ensimmäistä kertaa ikinä mä sain "oman" huoneen täällä asustaessani, koska oon aina aikasemmin jakanu sen Fannyn kanssa. Nyt me molemmat asutaan ylimmässä kerroksessa vierekkäisissä (ja sen kerroksen ainoissa) huoneissa.
Tänään tyhjentäessäni astianpesukonetta, huomasin automaattisesti siinä aterimien osastossa pari kappaletta veitsiä.
Tiiän sen, et isi pitää ne hyvässä terässä jne, mut ensimmäistä kertaa aikoihin mä vaan hymyilin toisessa kädessäni oleville muumimukeille ja laitoin ne veitset omaan laatikkoonsa.
Muistan monta aikaa, jollon olisin halunnu vaan ilmestyä isin kämppään keskellä päivää ja ryöstää ne teräesineet, mut sillä hetkellä, ku mulla oli mahollisuus, panin ne vaan syrjään.
Mikä puolestaan kertoo siitä, et mä en haudo itsetuhosia ajatuksia niin paljon ku aikoinaan.
En rehellisesti sanottuna tiiä onko se vaan tää ympäristön muutos vai joku juttu mun omassa päässä, mut oon tyytyväinen elämääni.
Mulla on ruokaa, rakastavat vanhemmat (vaikka välillä inhoonki molempia tasapuolisesti), musiikki, addiktiot erilaisiin sarjoihin jne.
Muutenki mulle kuuluu hyvää. Säät on rumat, mut siihen en voi vaikuttaa millään tavalla, joten kyllä tää tästä.
