"Mun sydän hakkas kovempaa ku koskaan ennen.
Oksensin ainakin kolme kertaa.
Kylkiin ja rintaan sattu niin paljon etten sanoin pystyny kuvailemaan.
Kävin vesssassa 20 minuutin välein.
Koko ajan janotti, mut ainaku join vettä, oksensin.
En pystyny kävelemään.
Lopulta mulle soitettiin ambulanssi."
Lupasin kertoa mun sairaalareissusta ku oon siihen valmis. En varmasti vielä pitkään aikaan oo sinut sen tapahtuman kanssa, enkä pysty kattomaan itteäni silmiin, mut oon sen verran valmis, et pystyn jakamaan mun tarinan teidän kanssa.
La-Su välinen yö, sinä viikonloppuna, ku Weekendit oli. Olin ollu melkein 1,5 viikkoa syömättä mitään ja pistin insuliinia tosi satunnaisesti. En edes vaivautunu kuljettamaan mun insuliineja mukana.
Kerroin joskus aikoinaan Diabulimiasta, mut tää ei ollu sitä. En varsinaisesti kikkaillu insuliineilla, vaan jätin yksinkertasesti syömättä.
Anyway, olin vielä perjantaina ihan festarikunnossa ja lauantainaki jaksoin painaa eteenpäin, vaik mun jalkoja särkiki, koska olin ottanu niin paskat kengät. Kaikki iski vasta festarien loputtua. Mulla oli huono olo jo siinä porttien ulkopuolella, ku venattiin et Ville hakee kamat narikasta. Oltiin kerätty festareilta siis ihan kiva porukka kasaan ja tarkotus oli jatkaa baariin. Tavallaan oon helpottunu, et kaikki oli joku K-20, koska oli lauantai-ilta.
No siinä sitte käveltiin eka kahen muijan kämpälle, ku ne haki sieltä kamoja ja toi sitte samalla vettä, ku mun lisäks muutama muu oli sitä pyytäny. No join sen pullon melkeen loppuun ja oksensin melkeen välittömästi läheiseen puskaan.
Ville oli tietysti huolissaan ja totesin vaan, et en ollu syöny kunnolla, ni siks olin kyseisessä kunnossa. Oikeesti luulin ite vielä siinä vaiheessa, et asian laita oli niin, mut mulle selvis aika nopeesti, et niin ei kuitenkaan ollu.
No me sit mentiin bussilla Steissin seudulle ja koitettiin päästä Amarilloon, mut yks meistä ei päässy sisään, koska sillä oli niin vanha passikuva. Pyörittiin siinä sitte ja mentiin yhteen raflaan johon päästiin kaikki sisään. Mä join vettä muutaman lasillisen ja oksensin onneks vasta ku oltiin lähetty sieltä jatkamaan matkaa. Moni sivullinen varmaan luuli, et olin juonu itteni oksennuskuntoon, mut jos veden juomista ei lasketa, ni en ollu.
Otettuamme taksin takasin Villen kämpille Matinkylään, olin varma, et selviin ku pääsen nukkumaan. No se taksikuski jätti meijät väärään paikkaan ja Ville kanto mut suurimman osan matkasta kaikkien todettua, et en ollu kävelykunnossa. Siis otin joku 3 askelta ja mun sydän hakkas niin lujaa, et kuulin sen omassa päässäni ja mä melkein hyperventiloin.
Ambulanssi päätettiin tilata, ku olin niin hirveessä kunnossa, etten päässy enää ylös makuuasennosta. Mut autettiin dösärille makaamaan ja siinä sit venattiin lanssia. Meitä oli siis 3 jätkää + minä.
Sen lanssin tultua multa kysyttiin perustiedot ja oireita. Ketoaineet mitattiin (diabetes..) ja mun oli tosi vaikee puhua, koska mun suu oli niin vitun kuiva koko ajan.
Jorviin päästyäni nautin ensimmäiset 2vrk teho-osastolla nukkumisesta ilman kännykkää. Olin kieltäny niitä osastohoitajia ilmottamasta kellekkään – varsinkaan mutsille, koska about tiesin sen reaktion. Noh, Ville oli ilmottanu äidille, äiti Fannylle ja se sit puolestaan isille ja molemmat vanhemmat soitti osastolle peräkkäin etittyään mun olinpaikkaa kissojen ja koirien kanssa.
Ton himaan saamani hoitokertomuksen mukaan kärsin törkeen ketoainemyrkytyksen lisäks takykardiasta eli siis mun sydän löi normaalia nopeemmin. No sen nyt huomas aika helposti, ku siellä teholla jos käänsin edes kylkeä, ni se saatanan laite alko huutamaan ihan hirveellä äänellä.
No tällä hetkellä oon kotona. Kotiuduin 4 päivän sairaalahoidon jälkeen ja kuultuani osastolääkäriltä, et jos en olis tullu sairaalaan, ni olisin todennäkösesti kuollu parin päivän sisään.
En haluu välillä myöntää itelleni, mut on niin helpottavaa ajatella, et olisin voinu lähtee jos olisin sinnitelly vielä hetken. Se olis ollu niin helppoa. Tosi helppoa, ku olin jo päässy tohon pisteeseen.
En edelleenkään syö samalla tavalla ku aikasemmin. Syön tällä hetkellä meijän perheestä kaikkein vähiten ja se tuntuu hiton omituiselta, koska aikasemmin söin eniten ja olin lihavin. Nyt oon myös laihtunu ja se tuo vähän valoa mun mielentilaan.
Muuten oon aika maassa. En varsinaisesti haluu tappaa itteäni, mut kaikki tuntuu aika epätoivoselta. Onneks mulla on tosi hyvä diabeteshoitaja, joka kävi mua kahesti moikkaamassa osastolla ja jutttelemassa.
Kaikki on vähän sekasin nyt enkä tiiä mitä tekisin.
Selvisin kuitenki tosta pelkällä säikähdyksellä eikä mitään pysyvää vahinkoa kuulemma tullu.