Te kysyitte, minä vastasin!

Tässä on nyt tää kauan odotettu kyssärivideo, jonka sain viime yönä vihdoin ladattua tubeen.

Dreams DO come true - Eric Saade

Todennäköisesti videota Eric Saaden Vaasan keikalta tulee huomenna, koska noiden videoiden kopioimiseen menee mun koneen mukaan vielä kolme ja puoli tuntia, joten se siitä.
Sit koska en haluu jättää tätä postausta kuvattomaks, ni ihailkaa mua ja Eric Saadea <33

Kyllä, siskoni otti kuvan jo siinä vaiheessa, ku olin vasta päässy halaamaan XD
Ps. Ei tää toki näytä lagiselta (huomatkaa mun käsi)

Kävelin siskon edellä lentokoneeseen HKI-Vantaan lentokentällä ja rupesin kattomaan, että onpas aika törkeen tutun näkönen mies. Hetki hetkeltä mun silmien välittämä viesti painu mun alitajuntaan ku näin sen sulosen hymyn ja täydellisen nenän. Tajusin, et jonotin samaan koneeseen Eric Saaden kanssa. Puristin mun systerin käsivartta ihan hysteerisesti ja aloin melkeen hyperventiloiden hokea sille, et me ollaan menossa samaan koneeseen Eric Saaden kanssa. Vikan varmistuksen sain sillä hetkellä ku Ericin vieressä seisovan tyypin kitarakotelossa luki pinkissä lapussa "Saade". Siinä sitte meikä otti kuvan ja lisäsin sen samantien faceen. Siihen tuli heti ihan kivasti tykkäyksiä, ennenku laitoin puhelimen lentokonetilaan, jollon en nähny mitään FB'n ilmotuksia.

Lentokoneessa vilkuilin koko ajan yhdeksän riviä taaemmaksi, jossa Eric istu. Yhessä vaiheessa menin käymään vessassa ja kävelin siitä sen ohitse. Olis pitäny tajuta ottaa valokuva, ku Eric nukku siinä penkkirivillään niin sulosen näkösenä.

Vaasaan päästyämme siellä kentällä oli vastassa 2 tyttöä "Välkommen till Vaasa, Eric Saade" -kyltin kanssa lasin toisella puolella, kun minä ja systeri taas puolestamme oltiin sillä puolella missä Eric ja crew venas matkatavaroitaan. Yllä olevat kuvat otettiin sitte siinä sisääntuloaulassa, missä oli muutama muuki tyyppi ottamassa kuvia.

KYSYKÄÄ !!

Normaalisti en tee kahta postausta päivässä, mut nyt teen, koska haluan teiltä kysymyksiä lukijat!
Kysykää mitä vaan maan ja taivaan välillä - myös henkilökohtaisia kyssäreitä saa kysyä ja vastaan kaikkiin parhaani mukaan, koska niin olen luvannut :3

Sit kaikki kysymään!!

Just laugh all that shit away

70 seuraajaa!!! <3 ◠‿◠ Melkein 25 tuhatta katsojakertaa ja 220 tekstiä (mukaanlukien tämä).
Oliskohan mun aika taas toteuttaa jonkinlaista toivepostausta? :D

Anyway, päivän asia on muuttunut eilisestä, joten nyt koitan pysyä hetken positiivissävyisessä kirjoittamisessa, mutta voisitteko please ymmärtää, että mulla on paskoja päiviä varsinkin, koska mulla on edelleen tätä masennusta. Mä kirjotan tänne jos mulla on paska fiilis, mä kirjotan tänne jos mulla on hyvä fiilis, mä kirjotan tänne kun haluan kirjottaa. Se on sellanen asia johon te ette oikeestaan voi vaikuttaa.

Anopaskaa sataa edelleen koko askin täydeltä, mut nyt aika iso osa mua dissaavista viesteistä menee suoraan mun pikkusiskon Ask-boxiin, mikä on aika mielenkiintoinen ilmiö. Nojaa, toisaalta sehän pyys, että jengi änkeis anopaskan sen askiin.
Ja mitä muhun tulee; Ne anopaskat mitä oon saanu tänään, on lähinnä naurattanu mua. En tiiä miks, mut se johtuu varmaan siitä, et seuraan askissa muutamaa niin ihailtavan itsevarmaa muijaa, et se itsevarmuus alkaa tarttuu vähitellen. Kiitos siitä Janina & Sonja c;;

Anonyymipaskaa - I will kill myself in no time

"Heitäppä positiivisia ajatuksia myös tänne Tumblriis"
- Ei kiitos. Se on se paikka jonne kaiken jokapäiväisen paskan sysään.

"Kannattaa varmaan jatkaa sitä positiivista ilmettä täällä blogissakin"
- Milläs vitulla jatkat ku kaikki kaatuu niskaan ja ajatuksia on päästävä purkamaan?

"Tapa ittes"
- Olisitko tosissas ilonen jos tekisin niin?

 "You just play tough around tumblr. You're a little weak shit in real life. Nobody wouldn't give a damn fuck if you killed youself. No one even notices you." 
- Tumblr kunniaan. Näitä oon nyt saanu suomeksi aika monta kappaletta viimesen kahen vuorokauden aikana, joten kiitos tästä.

" You know when they say that everyone is beautiful, no matter what? When they say that it doesn't matter if you don't look like a model, but you're still beautiful? I believed in that shit before I saw your face. You are not pretty in any way. Not inside. Not outside. Here's a poem for you: roses are red, violets are blue, you are ugly"
- Well, tää anonyymi kuvaa aika osuvasti sitä mitä nään peilistä joka saatanan päivä. Tiedän myös etten oo sisäisesti kaunis, koska miks muuten mulla olis ystäviä plusmiinus nolla eli ei yhtään.

Mua käsketään jatkuvasti lopettamaan noiden paskojen huomioiminen ja Tumblraamisen lopettaminen. Mä EN VITTU LOPETA. Kiitos äiti, jos nyt ymmärtäisit tämän etkä tulisi saman tien tuli perseen alla puhumaan minulle.

Asiasta viidenteen; Mistä asiasta te anot ootte mulle kateellisia, ku heitätte noin paljon vihaa? Mitä mä oon teille henkilökohtasesti tehny ansaitakseni tän kaiken?

Call all your friends; Tell them I'm never coming back

En oo koskaan kattonu Gleetä. Oon kuullu sitä sarjasta 2 tai 3 biisiä. Mulla ei oo ollu mitään hajua kuka ketäki on näytelly tai ketkä oli päähenkilöt. Tänään näillä kaikilla tiedoilla mua lyötiin suoraan kasvoihin.

Valvottuani viime yönä kahdeksaan asti aamulla, heräsin vasta neljältä iltapäivällä ja aloin melkein heti kattomaan siskon kanssa leffoja putkeen. Illalla tulin käväisemään Facessa ja olin erittäin herkässä mielentilassa edellisen leffan jälkipyykkinä. Ensimmäinen asia mun etusivulla oli #RIPCory. Mulla ei kestäny pitkään ettiä käsiini tieto siitä, et kuka tää henkilö oikein oli.
Se fakta että mun sisko istu dataamassa mua vastapäätä ja itki kyseisen asian takia, oli mulle jotenki liikaa. En oo pitkään aikaan kokenu niin suurta halua ajaa kolaria mun mautolla ja kuolla. Oli kauheeta edes ajatella sitä, et mun siskon itkemisen lisäks koko FB, Twitter, Tumblr, DeviantART ja jopa Ask.fm oli täynnä kyseistä kuolemaa koskevia tekstejä ja kuvia.
Sammutin mun läppärin ja nostin kytkintä. Otin lompakon, puhelimen ja avaimet käteen ennenku astelin ulos etuovesta viileeseen kesäiltaan.
Matkalla himaan meinasin jäädä yhen auton alle joka tuli suoraan kolmion takaa mun eteen. Sen kohtauksen jälkeen mun sydän hakkas hetken aikaa tuhatta ja sataa, kunnes tajusin et se olis voinu olla siinä. Mun kaikki jäähyväiskirjeet olis jääny pimentoon enkä olis koskaan saanu annettua niitä ihmisille joille ne oon kirjottanu.

Tää on sekava postaus, mut sen haluun vikoina sanoinani sanoa, että voisin vaihtaa elämäni Cory Monteith'in elämään. Voisin kuolla sen puolesta, koska sitä jää kaipaamaan Lea, jonka kanssa se olis menny naimisiin kahden viikon päästä, miljoonat fanit, ystävät ja perhe. Mua jäis kaipaamaan äiti ja isä. Ne pääsis siitä yli, tiiän sen.

Let the sun shine - Your life is fucking beautiful!

Ei oo mitään sanoi kuvaamaan tätä haikeeta fiilistä duunien vihdoin päätyttyä. Okei, myönnän, et ekana viikkona oli sellanen "luojan kiitos ens viikko on vika" -fiilis, mut jotenki se fiilis siitä lähti tokan viikon maanantaina - viimeistään tiistaina helvettiin.

Ekalla viikolla meitä kesäduunilaisia oli kolme ja kaikki oli tyttöjä. Tokalla viikolla oli minä, Jenna ja sit uutena tuli Ville. En voi ees sanoin kuvailla kuinka hauskaa meillä oikeesti oli :'D Varsinki tänään, ku vapaata aikaa oli ihan suoraan sanottuna aika helvetisti liikaa. Me vaan pyörittiin ympäri kauppaa ja riehuttiin, sekä naurettiin.
En tiiä millon olisin viimeks tuntenu itteni niin onnelliseks, niin paljon omaks ittekseni. Oon tottunu vetämään aina jotain esitystä, koska oon niin varautunu ja kuoreeni vetäytyvä - introvertti. Tuolla duunissa se kuori ja kaikki ne seinät jotka rakensin ympärilleni, kaatu pois.

 

Todennäkösesti jotain tällasta tapahtuu. Mun sosiaalinen elämä kuolee jälleen pystyyn, mulle sanotaan mauton huollossa, et sitä ei kannata enään korjata tai et se maksaa niin paljon ettei äiti tai isi sitä haluu maksaa. Todennäkösesti jotain tollasta tapahtuu, mut koitan selvitä siitä. Hengissä siis.

Oon alkanu vähitellen uskoa et hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, koska oon saanu ask.fm'mäs kaks viestii mis mun ulkonäköö kehutaan :D Anonyymejä tietysti, mut palan halusta tietää ketä ne on... Tästä tuliki mieleeni, että ehkä nyt olisin valmis syleilemään anopaskaa, joten tässä kaikki mun sosiaalisen median profiilit.
Tumblr
Ask.fm
Twitter
WeHeartIt
Interpals
Olkaapa hyvät! Laittakaa ihmees viestii vaik anona jos ette muuten kehtaa.

Viel loppuun on ihan pakko laittaa tää tokan duuniviikon "tunnari" :D

Sometimes all I need is a smile

Eka työviikko viimeinki pulkassa ja nyt saan nukkua pidempään kuin kahdeksaan.

 

Näytin koko viikon ihan petolinnunperseeltä ja rukoilin, et Alepaan ei talsis sisään nuorisoa. Ainakaan sellasia joita tunnen ja joita en todellakaan halunnut nähdä. Ajattelin samalla kanssa jatkuvasti sitä että "mitäköhän tuokin minusta ajattelee?", vaikka kyseessä olikin vain pari harmitonta mummoa.
Kolmen ensimmäisen päivän jälkeen torstaina mulle valkeni, että ne hieman vanhemmat henkilöt ei tuijottanu mua. Ne katto hetken aikaa ja arvioi ainoastaan mun käytöstä ja ilmettä. Kun hymyilin niille, ne hymyili takasin ja jatko matkaa. Kukaan ei kattonu mua inhoten tai helveksuvasti, mikä oli suurilta osin uutta siihen verrattuna mihin oon koulussa tottunu. Mä olin niille hymyilevä nuori Alepan työntekijä, joka oli tehnyt hyvin hankkiessaan työtä, eikä retkottanut sohvannurkassa dataamassa.

Tänään kahden viimesen työtunnin aikana mä huomasin alkaneeni sisäistää myös sitä, että hymyilin ja tervehdin asiakkaita. Se on aina hyvä, koska työntekijöiden pitäis huomioida asiakkaita, jotta kaupalle tulis positiivista palautetta. Tänään oli toisen kesätyöläisen viimenen työpäivä ja maanantaina saan sitten jonkun toisen sinne mun kanssa. Sillon mä oon se konkari ja se on se uusi ;)

Tässä duunipäivitys ja sit photoshootin pariin. Saatatte saada huomenna uusia kuvia ja FB varmaan ainaki uuden proffakuvan :D
Ps. Multa on pyydetty useeseen otteeseen pärstäkuvaa ja nyt saitte sen. Jos painatte mun naaman takia dislikeä, ni painukaa vittuun :''D

It's not so hard to like happy people

"Musta ei tuu koskaan mitään asiakaspalvelu -tyyppiä, koska oon introvertti ja inhoon muutenki ihmisiä"
- Kuuluisat viimeiset sanani ennen ensimmäistä työpäivääni Viherlaakson Alepassa.

Tyhjentäessäni ekan rullakon ylimmäisiä bokseja hyllyihin, kello oli hieman yli yhdeksän ja mut oli vain hetkeä aikaisemmin perehdytetty hyllyjen järjestelemisen saloihin. Välttelin katsekontaktia ihmisten kanssa, koska en halunnu että multa tultais kysymään mitään. Noh, se siitä suunitelmasta, sillä ei menny pitkään ku yks seitsemänkymmenen paremmalla puolella oleva rouva tuli kysymään multa, että missäs olivat keksit. Alepan hyllyjärjestys on muuttunu radikaalisti, joten mulla meni hetki ku mietin, että missäs helvetissä ne on. Onnekseni olin vieny keksihyllyyn hetki sitten keksejä, joten osasin opastaa rouvan oikean hyllyn luokse. Hän sitten siinä hymyili ystävällisesti ja kiitti kauniisti. Sillä hetkellä hymy tarttu myös mun suupieliin ja sain sanottua hänelle, että oleppa hyvä.

Eilisen päivän olisin voinu pyhittää kokonaan asiakaspalvelulle, koska multa kyseltiin vähän väliä tavaroiden paikkoja pakastepusseista kekseihin ja hernekeittopurkkeihin. Ja mä hymyilin. Pitkästä aikaa mä hymyilin sen takia, et sain ottaa kontaktia ihmisiin ja tunsin olevani kiinni tässä elämässä. Kaiken lisäks musta oli kantautunu mun esimiehelle paljolti positiivista palautetta mistä olin hyvinkin tyytyväinen ja kiitollinen.

Tänään oli puolestaan vähän hiljasempi päivä ja mulla oli luppoaikaa aika kivasti. Istuin naisten pukuhuoneessa parin Starbucksin kylmän Skinny Latten kanssa ja selasin Facebookkia, sekä tekstailin Johannan kanssa. Niin ja lounaaksi söin Maman Kananuudeleita <3 Ei tässä kummempia sit. Espoolaiset tulkaa käymään Alepassa. Oon siellä tän ja ens viikon joka arkipäivä 9-15 duunissa.

Ja kyllä, mua hymyilyttää ja voisin opastaa vanhoja mummeleita vaikka koko päivän <'3

It feels like dying

Pariisinmatkasta tulee kuvia jossain vaiheessa, mut nyt mul on mielessä jotain muuta.

Mä oon saanu tarpeekseni tästä kaikesta. Pitkästä aikaa kuukausiin mä ihan oikeesti haluun pysäyttää ajan ja hypätä alas kerrostalon katolta. Pitkästä aikaa tää kaikki anonyymihaukkuminen Tumblrissa on saanu musta otteen. Ne sanat vetää mua alemmas, syvemmälle veden alle.

Haluun vaan käpertyä maahan ja itkeä. Itkeä niin kovaa ja ruman näkösesti et mun kehosta loppuu kaikki neste. Haluun seistä kerrostalon katon reunalla ja nähä kuinka joku ojentaa kättään mua kohti. Haluun hymyillä ja kallistua taaksepäin, kunnes en tunne mitään muuta ku ilmavirran mun ympärillä.

Olisko se helpottava tunne? Mitä te anonyymit sanoisitte, ku saisitte tietää, et teijän sanat tappo mut. Ajo mut itsemurhaan.

Mä yritin yritän parhaani mukaan elää mun elämää ja toivoisin, et saisin jostain tarpeeks kannustusta, voimaa, jatkaa eteenpäin mun elämässä. En kestä enään pieniäkään kolhuja ja musta tuntuu siltä ku olisin joku lasinukke, joka särkyy pienestäki tönäsystä.

Musta tuntuu, et multa vaaditaan koko ajan liikoja ja ihmiset olettaa mun olevan oman elämäni herra. Miten ite tän elämäni koen on eri asia. Mulla on jatkuvasti sellanen fiilis, et joku vetää mua perässään eteenpäin sellasiin valintoihin joita en haluu tehä. Sellasiin asioihin jotka ei kuulu mun elämään.

Mua vedetään väkisin vastuuseen asioista joihin en oo vielä valmis. En osaa ilmasta asioita kunnolla ja jos panen kohtalolleni vastaan, ni elämä kyllä keksii jotain millä se saa mut lyötyä maahan.

Ei mul muuta.