I'm coming back down

"Kävin lunastamassa varaamani liput miltei 2 ja puoli tuntia ennen leffan alkua, koska en jaksanu istua kotona odottamassa, vaan oli pakko saada jotain muuta ajateltavaa.

Olin piirtäny samaisen ensi-ilta -päivän (ti 11.12) aikana vasemman käteni kyynärpäähän asti täyteen erilaisia kiemuroita ja sinne sekaan olin heittäny neljän Hobitti-hahmon nimet.
Sormiin olin raapustanu kääpiöprinssien nimet; Kilin oikeeseen ja Filin vasempaan. Vasemman käden peukaloon olin kirjottanu "Hobitti 11.12" ja siihen sen vasemmalle puolelle piirtäny linnun sekä tähtiä.

Mun ajatukset poukkoili laidasta laitaan ja sydän hakkas, ku valkokankaalle tuli tuttu leijonansilmän kuva; Metro-Goldwyn-Mayer'in logo.

Sen jälkeen en enää ajatellu mitään."

Lähes viikkoa myöhemmin mä oon kutakuinkin palannu maan pinnalle uusimman Hobitti-leffan jälkeen. Mun mieleenpainuvimmat muistikuvat tästä leffasta on Thranduilin kasvot, ku se kumartu kohti Thorinia. Mun sydäntä riisti ja sattu. Se oli niin hämmentävä, järkyttävä, mut helvetin tunteellinen kohtaus.

Mun kaikki 6 lempihahmoa lunasti kaikki odotukset ulkonäöillään ja näyttelijät loisti rooleissaan upeella tavalla. Lee Pace Thranduilina oli huippu! Miinuksena sitte tää yks täysin random "Tauriel", jota ei tarvinnu mihinkään. Ei näin Peter.

Orlando Bloom näytteli viimeks kymmenen vuotta sitte Legolasia, mut sen hahmoon oli kuitenki saatu vielä lisää syvyyttä ja Orlando lunasti kaikki odotukset. 

Istuttuani 3 tuntia mun siskon kanssa siellä leffateatterissa, todellisuuteen palaaminen oli ku isku kasvoihin. Kaikki tuntu niin kuivalta ja tylsältä ja olisin menny kattomaan sen mieluusti heti uudestaan. Vuoden odotus oli kolmessa tunissa ohi.

Seuraava osa tuleeki sitte 366 päivän päästä ja mä venaan sitä vähän katkeransulosissa tunnelmissa, koska se on viiminen osa. Enkä haluu nähä sen leffan loppua. Mulla on ihan helvetilliset odotukset siitä lopusta, mut saas nähä miten Peter Jackson on sen toteuttanu.

En haluu pettyä, koska kyseessä on kuitenki upeen kirjan päätös.

Free your mind

"Yön pimeinä tunteina mä yleensä alan kirjottamaan mun Hobitti-aiheista fanfictionia, koska parhaat ideat syntyy yön pimennossa musiikkia kuunnellessa.
Nostan mun läppärin kannen kolmannen kerran ja avaan sen tekstitiedoston, johon oon mun ficciä raapustanu jo vuoden päivät.
9 000 sanaa myöhemmin mun kursori välkkyy hitaasti siinä kohassa mihin kirjottaminen on jääny; "Haltija seisoi kahden metrin päässä Thorinista ja piti miekkaa tiukasti käsissään."

Tyhjyys täyttää mun mielen ja haluun vaan saada jotain aikaan, koska ei tota voi jättää tohon. Aamulla en pysty jatkamaan, jos tää nyt jää tähän tyhjään kohtaan.
Kelaan iTunesin biisejä eteenpäin ainaki parisen kymmentä biisiä, kunnes joku tunnelmaan sopiva kappale alkaa soimaan."

Muistaakseni J.R.R. Tolkienilla oli joku ihana kirjoihin tai kirjottamiseen liittyvä quote, mut en nyt sattumoisin löytäny sitä, joten toi kuva kelvatkoon.

Te lukijat varmaanki huomasitte, et mä alotin mun viime postauksen pienellä tarinamuotoisella pätkällä? Tein samoin tälläkin kertaa, koska mulle on tullu ihan helkkarinmoinen kirjotusfiilis ja halusin jakaa tätä mun tarinamuotosta kirjotusta vähän teillekki.

Tällä hetkellä mä oon oikeesti tyhjentäny kaikki ajatukseni kirjottamiseen ja mun Hobitti-aiheinen ficci on ohittanu 9 000 -sanan rajapyykin, mikä on mulle aivan helvetinmoinen saavutus!

Vielä puolisentoista viikkoa sitte mun ficci oli vähän alle 1 800 -sanan mittanen, mut päätin kirjottaa sitä eteenpäin - vaikka väkipakolla. Jostain kumman syystä sitä väkipakkoa ei tullu ollenkaan, koska muhun iski kirjotusvimma ennen Hobitti kakkosen ensi-iltaa.

Kirjottaminen on ollu mulla aina veressä, kuten piirtäminen mun systerillä tai laulaminen isillä. Se on ollu aina mulle sellanen pakokeino todellisuudesta, jos en oo esim. kestäny kuunnella mutsin ja siskon riitelyä. Laitoin vaan kuulokkeet päähän ja avasin mun rakkaan läppärin kannen, ni pääsin ihan toiseen ulottuvuuteen.

Kirjottamisessa on se ihana puoli, et ku mä siirrän ajatuksiani sanoiks, kuvittelen samalla jokaisen yksityiskohdan ja sit elävöitän mun tarinoita kuvailulla. Joskus teen oman lyhyen tarinan ja todella harvoissa tapauksissa (kuten Hobitissa) mä luon kaiken keskelle oman hahmon, joka sotkee suhteita, muuttaa tapahtumien kulkua ja jopa tarinoiden loppuja.

Mä halusin vaan oman onnellisen lopun Hobitille.

Diabulimia??

"Avaan kolmannen omenamehulitran jääkaapista ja kaadan sitä lasiin. Tiiän ettei se pidä janoa kauaa poissa ja kohta joka tapauksessa juoksisin vessaan kolmannen kerran tunnin sisällä. Mun kieli tuntuu kuivalta ja väsyttää ihan helvetisti.

Katon itteäni kokovartalopeilistä ja hymyilen ; Oon taas laihtunu vähäsen.

Viis siitä vaikka mun koko elimistö on sekasin, joka paikkaa särkee ja oksettaa, koska en oo laittanu insuliinia pitkään aikaan - tällä tavoin mä laihdun ja tuun nätimmäks.

Lopulta mun on annettava periksi ja laitettava insuliinia, koska en pysty hengittämään huohottamatta tai nukahtamaan lainkaan."

Viimesen puolen vuoden aikana oon laihtunu aika kiitettävästi, mut en ruokavaliolla tai liikunnalla, kuten oon kaikille kehuskellu. Oon laihtunu, koska oon jättäny niin paljon insuliinipistoksia välistä.
Miten se sitte on mahollista? Mun elimistö ei saa energiaa ruokien hiilihydraateista, joten se alkaa polttaa rasvaa. Se on tosin terveydelle ihan helvetin haitallista ja vaarallista.

Jätettyäni syksyn kolmannen Diabeteshoitajakäynnin välistä, mun omatunto ei enää edes kolkuttanu takaraivossa kertomassa sitä, et oon tekemässä virheen. Joka kerta ku äiti kysy, et mites DB jaksaa, vastasin sille ihan pokkana, et hyvin.

Marraskuussa mä olin isin luona vahtimassa mun pikkusiskon kaverisynttäreitä ja siinä sitte oli vapaata aikaa hetkisen verran, ku ne kakarat leikki lahjojen piilotusta. Isille sain ekaa kertaa rehellisesti sanottua kuinka päin persettä mulla menee. Tavallisesti olisin kertonu asiasta ekana äidille, mut en haluu huolestuttaa sitä turhaan. En halunnu kertoa sille, koska se välittää liikaa.

Yks päivä postia hakiessani huomasin uusimman Diabetes-lehden. Mä tykkään normaalisti lukee sitä, koska venaan aina kuulevani jotain 1. tyypin Diabeteksen hoidon kehityksestä.
Tällä kertaa sisällysluetteloa selatessani vastaan tuli otsikko "Syömisestä tuli ongelma". Otsikon alla oli lyhyt esittely artikkelista ja se päätty lauseeseen "Diabeetikko voi vielä kikkailla insuliinilla".

Selasin sitä lehteä montakymmentä sivua eteenpäin, kunnes löysin sivun, jolla se artikkeli oli. Silmäilin väliotsikoita ja ensimmäinen väliotsikko kiinnitti mun huomion ; "Bulimiasta Diabulimiaan".

Diabetekseen liittyvä syömishäiriö Diabulimia. Mä olin löytäny omalle tilalleni virallisen nimen ja kunnollisen selityksen, joka oli "Diabeetikolla ilmenevä Bulimia, jossa ahmimisen vaikutuksia tasataan insuliinihoitoa laiminlyömällä."

Mä lopetin insuliinien poisjättämisen siinä vaiheessa, ku näytin ulkosesti aika hyvältä, mut henkisesti ja fyysisesti olin uupunu ja täysin rikki. Riitelin jatkuvasti kaikkien kanssa, jotta vaan tietäsin olevani elossa - mikä ajo saman asian, ku viiltely.
Näin jälkeenpäin ajateltuna mua mietityttää vaan se, et kuinka mun sisäelimet on jaksanu kaiken sen rasituksen, jonka aiheutin.

Koska mulla kuitenki on omatunto ja empatiakyky, ni osasyynä tän lopettamiseen oli se, et halusin ihan oikeesti pystyä kattomaan äitiä silmiin ja sanomaan sille, et mun verensokeriarvot on kunnossa.

Kaikkea sitä..