"Yön pimeinä tunteina mä yleensä alan kirjottamaan mun Hobitti-aiheista fanfictionia, koska parhaat ideat syntyy yön pimennossa musiikkia kuunnellessa.
Nostan mun läppärin kannen kolmannen kerran ja avaan sen tekstitiedoston, johon oon mun ficciä raapustanu jo vuoden päivät.
9 000 sanaa myöhemmin mun kursori välkkyy hitaasti siinä kohassa mihin kirjottaminen on jääny; "Haltija seisoi kahden metrin päässä Thorinista ja piti miekkaa tiukasti käsissään."
Nostan mun läppärin kannen kolmannen kerran ja avaan sen tekstitiedoston, johon oon mun ficciä raapustanu jo vuoden päivät.
9 000 sanaa myöhemmin mun kursori välkkyy hitaasti siinä kohassa mihin kirjottaminen on jääny; "Haltija seisoi kahden metrin päässä Thorinista ja piti miekkaa tiukasti käsissään."
Tyhjyys täyttää mun mielen ja haluun vaan saada jotain aikaan, koska ei tota voi jättää tohon. Aamulla en pysty jatkamaan, jos tää nyt jää tähän tyhjään kohtaan.
Kelaan iTunesin biisejä eteenpäin ainaki parisen kymmentä biisiä, kunnes joku tunnelmaan sopiva kappale alkaa soimaan."
Kelaan iTunesin biisejä eteenpäin ainaki parisen kymmentä biisiä, kunnes joku tunnelmaan sopiva kappale alkaa soimaan."
Muistaakseni J.R.R. Tolkienilla oli joku ihana kirjoihin tai kirjottamiseen liittyvä quote, mut en nyt sattumoisin löytäny sitä, joten toi kuva kelvatkoon.
Te lukijat varmaanki huomasitte, et mä alotin mun viime postauksen pienellä tarinamuotoisella pätkällä? Tein samoin tälläkin kertaa, koska mulle on tullu ihan helkkarinmoinen kirjotusfiilis ja halusin jakaa tätä mun tarinamuotosta kirjotusta vähän teillekki.
Tällä hetkellä mä oon oikeesti tyhjentäny kaikki ajatukseni kirjottamiseen ja mun Hobitti-aiheinen ficci on ohittanu 9 000 -sanan rajapyykin, mikä on mulle aivan helvetinmoinen saavutus!
Vielä puolisentoista viikkoa sitte mun ficci oli vähän alle 1 800 -sanan mittanen, mut päätin kirjottaa sitä eteenpäin - vaikka väkipakolla. Jostain kumman syystä sitä väkipakkoa ei tullu ollenkaan, koska muhun iski kirjotusvimma ennen Hobitti kakkosen ensi-iltaa.
Kirjottaminen on ollu mulla aina veressä, kuten piirtäminen mun systerillä tai laulaminen isillä. Se on ollu aina mulle sellanen pakokeino todellisuudesta, jos en oo esim. kestäny kuunnella mutsin ja siskon riitelyä. Laitoin vaan kuulokkeet päähän ja avasin mun rakkaan läppärin kannen, ni pääsin ihan toiseen ulottuvuuteen.
Kirjottamisessa on se ihana puoli, et ku mä siirrän ajatuksiani sanoiks, kuvittelen samalla jokaisen yksityiskohdan ja sit elävöitän mun tarinoita kuvailulla. Joskus teen oman lyhyen tarinan ja todella harvoissa tapauksissa (kuten Hobitissa) mä luon kaiken keskelle oman hahmon, joka sotkee suhteita, muuttaa tapahtumien kulkua ja jopa tarinoiden loppuja.
Mä halusin vaan oman onnellisen lopun Hobitille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti