People say suicide is selfish and cowardly. That's bullshit. It's more selfish to expect someone to go through life feeling like shit, just so you can keep them around because they make you happy or some shit. It is not their duty to keep you happy whilst they go through hell, you fucking morons.
Tää vuosi on ollu blogin puolella kaikkein hiljasin. Tammikuu alko fiiliksin, et kaikki ei oo kunnossa. Mul oli sillon vitusti duunia jonka avulla pidin ajatukseni muualla. En edes muista viettäneeni minkäänlaista syntymäpäivää, mut kai mä täytin kuitenki 19 jollain tavalla? Olin epätasapainossa itteni kanssa todella pahasti.
Heti Helmikuun alussa tein mysteeripostauksen. Syvällä sisimmässäni tiedän edelleen miks tunsin oloni sellaseks ku tunsin, mut oon koittanu olla osottamatta ketään täällä blogin puolella. Oon pari kertaa nimittäin joutunu vastaamaan teoistani, ku oon haukkunu ihmisiä ja valittanu niistä. Siks valitan muista mysteerisesti ja itestäni suoraan.
Ah mut Oscar -gaalaa odotan jälleen ihan innoissani! Viime vuonna niin moni hyvä näyttelijä sai ehdokkuuden ja muistan itkeneeni niin helvetisti ku Eddie Redmayne voitti parhaan miespääosan!
Ville tanssi exänsä kanssa tämän lukion wanhat ja pääsin itekki tanssimaan. Sen kanssa nautin kans Turun Karibian lämpimistä altaista melkeen sulkemisaikaan asti. Siihen ne parhaimmat muistot sit taitaaki aikalailla jäädä.
Tein lyhyehkön postauksen omista ominaisuuksistani joita inhoon. Mustasukkasuus on edelleen tosi voimakas tekijä mun elämässä ja se nakertaa mun mieltä jatkuvalla syötöllä melkeen koko ajan.
Maaliskuinen Oittaa
Masennustesti-Maaliskuu. Se oli vähän helpompi kuukausi. En halunnu tappaa itteäni ihan jatkuvalla syötöllä ja sain mun masennustestistä 16/30 sen aikasemman 29/30 sijaan. (Tänään siitä tuli 5/30.)
Mitä nyt edelleen sillonki kaikki tuntu vaikeelta, ni ton testin tulos nosti mun mielialaa jonkun verran.
Huhtikuussa me grillattiin Villen kans Oittaan pimeydessä ja käytiin mutsin kanssa Ateenassa. En muista sen kummemmin mitään erityistä, mut mul oli hetken kevyempi fiilis, ku kaikki näytti paremmalta.
Toukokuussa tuskittelin mun tulevaisuutta ja nautin siitä, et meijän kissat sai huomiota kissakahvilassa. Joey Graceffa (mun suosikki Youtuber) tuli ulos kaapista ja Ville täytti vihdoinki sen odotetun 18-vuoden iän. Muistan ku soitin P!nkin Perfectin sille äidin auton radiosta ja se vaan itki. Olin so happyhappyhappy sillä hetkellä.
Mut sit tuli Kesäkuu. …ja kaikki seinät kaatu kerralla mun päälle. Osittainen syy siihen varmaan oli se, et Villestä tuli täysikänen ja se alko elämään elämäänsä kunnolla. Se oli ku isku vyön alle. Must tuntu et jään yksin ja niin sit käviki. Aloin inhoomaan itteäni vaan enemmän ja enemmän. Murehdin kaikista turhista asioista niin helvetisti, et se sattu jatkuvasti.
Mä itkin, mua sattu. Halusin halata äitiä ja kertoo sille kuinka yksin oon. Tein useita yöllisiä retkiä mumun haudalle ja istuin sen hautakiven vieressä tunnin itkien ja sen jälkeen palasin himaan. Saatoin istuu suihkussa tunnin ja antaa sen kuuman veden valua mun kasvojen yli. Tein kaikkeni et oisin saanu nukuttua.
Vittu mä syytin ihmisiä sillon. En haluu ees mainita keitä, mut monet tietää ja loput varmaan arvaaki. Mulla oli henkinen ongelma ja koitin sysätä syyn muille sen sijaan et oisin todennu ongelman olevan itessäni. Tajuun sen nyt.
Villelle itkin mun elämää ja se varmaan mietti monta kertaa, et mikä mua oikeesti vaivas. Kaikki oli ihan hyvin, mut silti ei ollu. Muistan kans kuinka en koskaan huomioinu sitä. Nykyään asiat on aikalailla päinvastoin, mut siitäki ollaan puhuttu.
Kyseisen kuukauden voisin siin vaan tiivistää yhteen sanaan: Helvetti.
Hehheh, kirjotin kans sillon yhen itsemurhakirjeen. Se on mulla edelleenki tallessa.
Avasin Heinäkuussa mun masennusta ja sen teettämää henkistä vuoristorataa vähän enemmän kaikille. Tein pitkän postauksen jota lukiessani olin niin ylpee itestäni. Nyt vaan kiristelen hampaitani ja koitan lukee sitä läpi neutraalilla mielialalla, koska se ei oo yhtään niin hyvä ku muistan..
Mut tääki kuukausi oli ihan helvetillinen vuoristorata. Mut herraisä mä syytin Villeä monesta asiasta, koska me oltu nähty aikoihin. Eikä nähty Heinäkuussa ollenkaan. Oon huono ihminen. Helvetti.
Okei mul oli täs kuus myös todella omituinen fiilis mun diabeteksen kanssa. Sokerit oli jatkuvasti matalalla ja silleen. Mut seuraavaks käviki vähän toisella tavalla..
Elokuussa oli Weekend ja nautittiin Villen ja Tuomaksen kanssa Oittaan lämpimistä keleistä.
Olin myös onnistunut sössimään diabetekseni niin hirveeseen kuntoon, et weekendien vikan päivän yönä jouduin Jorvin sairaalaan, jossa viihdyin kokonaisen viikon, paskoin omat munuaiseni ja aiheutin itselleni hermovaurioin jalkoihin. Ei menny ihan niinku piti.. Silti ne kolme päivää oli koko kesän parhaat ja niihin päiviin voisin palata takasin millon tahansa! Ens vuoden puolella otetaan uusiks, mut tällä kertaa oon kunnossa ja ryyppään niin helvetisti, et jumalauta.
Varmaanki vuoden 2015 paras kuukausi..
Uskomatonta mitä voi tapahtua.. Parissa viikossa? Syyskuun alussa olin taas kehittäny jonkun paskan syyn miks riitelin Villen kans. Kaikki meni alamäkeen ja se siitä. Lokakuussa samaa paskaa, mut alotin virallisesti Eirassa opiskelun ja siellä oon ihan ylpeesti vielä pysyny. Marraskuussa purin mun ajatukset englanniks, koska oon siinä parempi ku suomeks kirjottaessa.
Joulukuun ajan mä oon ollu tasapainossa. En tunne itteäni paskaks tai arvottomaks. Hymyilen ja oon sarkastinen pikku paskiainen, mut oon niin vitun onnellinen.
Tänään pyysin Villeltä anteeks kuinka paljon oon sen kans haastanu riitaa turhista asioista ja sillee ja tunnen oloni kevyemmäks. Tänään mun masennustestin tulos oli 5/30. Tähän on hyvä lopettaa vuosi 2015 ja tehä vuodesta 2016 ei hyvä eikä parempi, mut PARAS.
Tässä sitä nyt ollaan. Oon viime postauksen jälkeen odottanu koko ajan et kaikki romahtaa niskaan. Eilen yöllä käytyäni Instassa, se tavallaan niinku tapahtu. Otin toppatakin eteisestä ja nappasin puhelimen sekä kuulokkeet mukaan.
Ajattelin et kävelen ulkona ja itken pois mun fiilistä.
Käveltyäni noin vartin ja kuunneltuani 3 kertaa Sam Smithin "Writing's On The Wall" -nimisen biisin, mun hengitys oli tasaantunu eikä rintaa enää puristanu. En ollu itkeny kyyneltäkään ja siinä vaiheessa rupesin hymyilemään. Vaihoin biisiä ja käännyin takasin himaan päin.
-15°C pakkasta ja pilvetön taivas. Katuvalotkaan ei ollu enää päällä, koska ne sammutetaan yhentoista aikoihin. Kuu oli siis mun ainoo valo ku kävelin sitä tienviertä pitkin.
Tajusin vaan etten välitä enää paskaakaan. Teen vuodesta 2016 mun vuoden ja jätän vuoteen 2015 kaikki ne jotka on saanu mut satuttamaan itteäni satuttamalla mua tai nostanu kyyneleet mun silmiin.
This is something I finally realized. After almost 9 years.
Syy miks mä en oo tänne aikoihin kirjottanu, on yksinkertasesti se, et viimeks ku kirjotin mun blogiin ollessani edes osittain onnellinen, seinät kaatu mun päälle ja jäin haukkomaan happea.
Mä menin paskaks.
Nyt oon halunnu nauttia mun semitasasesta mielentilasta rauhassa, joten en oo kirjottanu. Nyt aattelin kuitenki, et teijän on ehkä aika saada kuulla mun kuulumisia.
Kirjotin viimeks melkeen 2kk sitte hyvin ristiriitaisin tuntein. Sen jälkeen oon yrittäny epätoivosesti päästä yli mun mustasukkasuudesta ja puhunu Villen kanssa asioista.
Ne keskustelut on johtanu johonki ja oon kohtalaisen tasasella pohjalla ton meidän ystävyyssuhteen kanssa. Siitäkin huolimatta mulle tulee välillä sellasia fiiliksiä, et oon aika yksinäinen.
Keskustelin eilen mutsin kanssa monesta asiasta ja oli hyvä saada vähän erilaista perspektiiviä asioihin. On oikeesti vaikeeta kattoa kuvia kesältä 2014 ja olla itkemättä. Mä kaipaan niin montaa asiaa niiltä ajoilta.
Mun opiskelut on ihan hyvällä mallilla ja töitä on. Rahatilanne on vähän parantunu ja oon saanu oman asuntoni ihan vaan itelleni ku sisko sai vihdoin Espoosta asunnon.
Oon siivonnu ja tuulettanu sitä kämppää kohta 2 viikkoa, koska siel on niin vitusti koirankarvaa ja siel haisee kuollu eläin (johtunee niistä verisitä luista joita se elukka söi mun sängyssä..).
Mä oon kuitenki kaikista pienistä kipupisteistä huolimatta ihan kohtalaisessa kunnossa. Mun silmänpohjat kuvattiin ja niissä ei oo vielä mitään muutoksia. Munuaisten tilanteen käyn kuulemassa vasta Maaliskuussa, mut ainakaan mun vointi ei oo huonontunu. Elän tässä nyt päivä kerrallaan ja nautin kaikista pienistä valonpilkahduksista joita mun elämässä harvakseltaan on.
Koitan pitää pään pinnalla ja muistaa sen, et en oo yksin.
Siitäkin huolimatta, et mul on parempi fiilis, ni tämä kuva on edelleen surullisen ajankohtainen.
En osaa kirjottaa objektiivisesti, suomeks tai muutenkaan järkevästi Mutta mun oli pakko tiivistää kaikki pienen tarinan muotoon. Näin mä oon aikasemmin käsitelly asioita. – A poem by me
She held the blade in her hands and sat on her bed. She wasn't crying anymore but she felt so numb it was almost like she didn't exist anymore. That is the exact reason for the blade in her hands. Slowly it was making small cuts on her left wrist and arm.
As the tears rolled down on her cheeks, she knew she was alive.
Blade wasn't always the answer. It became the answer when all the sad songs weren't sad enough anymore or when she had no-one to talk to. There was a time when she had someone to talk to in the middle of the night when all the bad feelings were taking over. Those phone calls, messages and sometimes even meetings were the only reason she could make it trough the night. It felt like the pain was slowly going away.
But as the time passed, she didn't find comfort from anything anymore. The blade was the only thing she felt like could make her feel alive again. She tried therapy many times until it stopped helping. She couldn't sleep and then in few months she was left by everyone. No calls, no messages. Nothing.
Not even an explanation. All the promises and smiles vanished into deep darkness. Memories felt like dreams. Like they've never existed in the first place.
That's when the nights came. The nights when she slept beside her phone and with every little sound, she awoke wishing someone was missing her. But it never happened. Until she finally let go of the hope and let the darkness take that final sunny piece of her mind.
This is the reason she smiles to people. Because if she smiles, people will think she's alright. Because then they won't ask "what's wrong". Because she doesn't want to feel like anyone cares. Because they really don't. And that lie destroyed her mind for good.
……but deep down, somewhere, she knew that someone cared. But her anxiety tied her arms down and stopped her from talking to anyone. She felt like she bothered everyone. That's why never asked the help of others around her.
There were people that cared. Cared more than she could imagine.
Her anxiety, depression, self-loathing. They all together stopped her every time she took her phone instead of the blade. And then finally they let go of her when she put her phone down and grabbed that blade.
Kenenkään ei kuuluis tuntea itteään joka päivä arvottomaks.
Silti tosi moni tuntee niin.
Mun elämä ei oo pahin mahollinen mitä voitte kuvitella. Se ei oo täysin riekaleina, eikä mulla pitäis olla mitään erityisiä ongelmia.
Silti mä taistelen joka päivä sitä ajatusta vastaan, et lähtisin täältä. Suljen iltasin silmät kyynelten valuessa mun ripsien lomitse ja puristan hampaita yhteen etten itkis ääneen.
Vuosien terapian jälkeen mä oon todennu, et jos mun kuuluis olla täällä, mä olisin vahvistunu huomattavasti.
Miltä musta sit päivittäin tuntuu?
– En pysty kuvailemaan sitä kunnolla, mut lähimmäks oikeenlaista kuvausta pääsen jos sanon, et ihanku joku kuristais mua ja pitäis samalla mua pinnan alla. Koitan koko ajan räpistellä lähemmäs pintaa, vaik mun happi onki loppumassa.
Jokainen jälki mun käsivarsissa kertoo siitä, et mä en oo tarpeeks vahva. En tänään, enkä huomenna. Ihan sama kuinka huoletonta mun elämä on, ni joka päivä tummat pilvet peittää taivaan ja pitää huolen siitä ettei ykskään valonsäde pääse siitä läpi.
En oo enää pitkään aikaan elätelly toivoa siitä, et kaikki kääntyis paremmaks. Odotan vaan hiljaa, et tapahtuu "ikävä" onnettomuus joka veis mut pois. Mun elämä ei oo mitään muuta ku odottamista.
Odottamista, et kaikki mun ympärillä olevat ihmiset hiljakseen jättää mut yksin tähän pimeyteen.
Odottamista, et saan rohkeutta lähteä.
Odottamista.
Monella ihmisellä on elämä huonommassa jamassa, mut silti ne jaksaa hymyillä. Ehkä niille on annettu voimaa selvitä siitä elämästä, koska niitä odottaa parempi tulevaisuus.
Mä oon kyllästyny olemaan kaikille täysin arvoton. Oon kyllästyny elämään.
Ku meiltä kysytään pieninä ihmistaimenina mitä me halutaan olla, ku kasvetaan isoiks, vastaukset on yleensä prinsessoja tai astronautteja, poliiseja tai eläintenhoitajia.
Mä oon muistanu pitkään kuuluneeni samaan kastiin. Kuitenki muuton yhteydessä löysin muutaman mun todella vanhan ystäväkirjan. Monessa niissä luki "kissojenhoitaja" tai jotain siihen suuntaan.
Yhessä kuitenki luki "iloinen aikuinen".
Mä rupesin miettimään mun tulevaisuutta uudemman kerran. Mulla ei oo unelma-ammattia tai mitään muutakaan mitä oikeestaan haluisin tehä. Mut oon edelleen samaa mieltä; haluun olla onnellinen.
Rahaa olis kiva olla sopivan verran, mut jos en oo onnellinen, ni silläkään ei oo oikeesti väliä.
Haluaisin muutaman hyvän ystävän joiden tukeen voisin luottaa. En haluu pelätä koko ajan, et ne yhtäkkiä pudottaa mut yksinään pohjalle eikä kuuntelekkaan enää mua.
Haluaisin siis, et ne tukis mua yhtä paljon ku mä tukisin niitä.
Tällä hetkellä mun tilanne on täysin päinvastanen. En oo millään rintamalla ihan tasapainossa. Oon henkisesti ja fyysisesti väsyny ja oon alkanu taas nukkumaan huomattavan paljon. Kouluun lähteminen on vituttavaa, mut sitku pääsen sinne, ni en enää haluu tulla takasin tähän asuntoon jossa mua on vastassa saatanan pahalla tuulella oleva pikkusisko ja sen koira joka hyppii niin perkeleesti, et mun jalat on ihan naarmuilla. Mä en tunne oloani hyväks täällä.
It doesn't really matter, does it?
Oon pitäny pitkään radiohiljasuutta täällä blogin puolella, koska en oo saanu koottua mun ajatuksia millään järkevällä tavalla kasaan. Paljon on tapahtunu ja mun usko tulevaisuuteen on taas järkkyny.
Mä pelkään.
Ihan ensimmäiseks selitän alta pois sen mikä mun päätä pitää tällä hetkellä veden pinnan alapuolella.
Mä oon tuhonnu oman terveyteni alle seitsemässä vuodessa ja alle 20-vuotiaana. Isälleni en oo mitään vielä kertonu ja äidillekki kertomisessa meni melkeen kaks viikkoa. Ensin mun piti tottua ajatukseen, et mulla on mahdollisuus kuihtua hitaasti pois tästä elämästä.
Tässä vaiheessa te varmaanki mietitte, et mitä mä oon tehny? Sillä samalla reissulla ku hommasin itteni sairaalaan, mun munuaiset vaurioitu. Viime kuussa mulla todettiin munuaisten vajaatoiminta. Just se mitä vastaan oon taistellu tän diabeteksen edetessä.
Mä voin myöntää sen, et tiesin odottaa tätä jossain vaiheessa mun elämää. Nyt mulla on ainaki hyvä syy luovuttaa. Muut elimet on nuoria ja toimii, joten ne voi saada joku joka oikeesti haluu elää ja tarttee esim. hyväkuntosta maksaa.
Se siitä ja seuraavaan aiheeseen.
Mun opiskelut alkaa 19.10 eli ens viikolla. Mult puuttuu yks kemiankirja ja pysäköintipaikat ahdistaa vähän, koska siel koulun lähistöllä on max. 1h pysäköinti ja mun tunnit on 1,5h. Kaiken lisäks ne maksaa sen 4€.
Oon myös muuttanu pois Espoosta tässä kuun alussa. Tarkempaa asuinkuntaa ette saa tietää ainakaan vielä. Osa sen varmaanki jo tietää, mut ne jotka ei tiedä, ni ei sit tiedä. Duunia mul on aivan helvetin vähän ja palkkaki sen mukanen. Toisaalta bensat maksaa niin vitusti, et ei mua muutenkaan huvittais ajaa koko ajan Espooseen ja takasin. Toi matkakaan ei oo kovin mukava yksin ajettava.
Mul on jatkuvasti sellanen fiilis, et tukehdun. Millon mihinki ja useesti ihan ilman syytä.
Paljon on ehtiny tapahtua tässä parin viikon aikana, ku en oo mitään kirjotellu. Ilmoittauduin Eiraan opiskelijaks, alotin asunnon hakemisen ja oon yrittäny löytää mun elämälle jotain suuntaa.
Kirurgilla totesivat, et kohta vois ruveta laittamaan mulle hammasimplantteja, vaik viimeks mulle todettiin, et vasta ku täytän 21v. Mut oon tästä tyytyväinen.
Villeä en oo taas nähny melkein kuukauteen ja ne harvat viestit joita ollaan lähetelty, on ollu random paskaa ja kestäny 3-6 viestin verran. Sit otin yks päivä ja räjähdin sille. Syitä en ala tässä yleisesti puimaan, mut sanotaanko, et loukkaannuin aika vitusti, itkin yhen illan ja nyt koitan keksiä elämääni jotain sisältöä opiskelun ja duunin ohella.
Ollaan systerin kanssa maratoonattu Gleetä aika reippaaseen tahtiin ja päivät meneeki ihan hyvin, mut yöt on edelleen pahimpia. Joskus käperryn peiton alle ihan hiljaa ja kuuntelen omaa hengitystäni, mut useimmiten puren hampaita niin kovaa yhteen ku vaan pystyn, etten itkis ääneen.
Oon halunnu pitkään itsenäistyä, mut tää on tullu jotenki niin räjähdysmäisellä vauhdilla, et en ollu osannu yhtään varautua. Kaiken lisäks isi hoitaa systerin asioita, koska se on alaikänen eikä ite haluu soitella paikkoihin. Se muuttaa 21.9 takasin Rautalammille opiskelemaan ja mä koitan löytää Espoosta ittelleni ees jotain ihan pientä koloa johon voisin muuttaa. En missään tapauksessa halua lähtee kauemmaks.
Joka tapauksessa oon hengissä, hyvin epätasapainoinen ja heikko, mut hengissä.
Kylkiin ja rintaan sattu niin paljon etten sanoin pystyny kuvailemaan.
Kävin vesssassa 20 minuutin välein.
Koko ajan janotti, mut ainaku join vettä, oksensin.
En pystyny kävelemään.
Lopulta mulle soitettiin ambulanssi."
Lupasin kertoa mun sairaalareissusta ku oon siihen valmis. En varmasti vielä pitkään aikaan oo sinut sen tapahtuman kanssa, enkä pysty kattomaan itteäni silmiin, mut oon sen verran valmis, et pystyn jakamaan mun tarinan teidän kanssa.
La-Su välinen yö, sinä viikonloppuna, ku Weekendit oli. Olin ollu melkein 1,5 viikkoa syömättä mitään ja pistin insuliinia tosi satunnaisesti. En edes vaivautunu kuljettamaan mun insuliineja mukana.
Kerroin joskus aikoinaan Diabulimiasta, mut tää ei ollu sitä. En varsinaisesti kikkaillu insuliineilla, vaan jätin yksinkertasesti syömättä.
Anyway, olin vielä perjantaina ihan festarikunnossa ja lauantainaki jaksoin painaa eteenpäin, vaik mun jalkoja särkiki, koska olin ottanu niin paskat kengät. Kaikki iski vasta festarien loputtua. Mulla oli huono olo jo siinä porttien ulkopuolella, ku venattiin et Ville hakee kamat narikasta. Oltiin kerätty festareilta siis ihan kiva porukka kasaan ja tarkotus oli jatkaa baariin. Tavallaan oon helpottunu, et kaikki oli joku K-20, koska oli lauantai-ilta.
No siinä sitte käveltiin eka kahen muijan kämpälle, ku ne haki sieltä kamoja ja toi sitte samalla vettä, ku mun lisäks muutama muu oli sitä pyytäny. No join sen pullon melkeen loppuun ja oksensin melkeen välittömästi läheiseen puskaan.
Ville oli tietysti huolissaan ja totesin vaan, et en ollu syöny kunnolla, ni siks olin kyseisessä kunnossa. Oikeesti luulin ite vielä siinä vaiheessa, et asian laita oli niin, mut mulle selvis aika nopeesti, et niin ei kuitenkaan ollu.
No me sit mentiin bussilla Steissin seudulle ja koitettiin päästä Amarilloon, mut yks meistä ei päässy sisään, koska sillä oli niin vanha passikuva. Pyörittiin siinä sitte ja mentiin yhteen raflaan johon päästiin kaikki sisään. Mä join vettä muutaman lasillisen ja oksensin onneks vasta ku oltiin lähetty sieltä jatkamaan matkaa. Moni sivullinen varmaan luuli, et olin juonu itteni oksennuskuntoon, mut jos veden juomista ei lasketa, ni en ollu.
Otettuamme taksin takasin Villen kämpille Matinkylään, olin varma, et selviin ku pääsen nukkumaan. No se taksikuski jätti meijät väärään paikkaan ja Ville kanto mut suurimman osan matkasta kaikkien todettua, et en ollu kävelykunnossa. Siis otin joku 3 askelta ja mun sydän hakkas niin lujaa, et kuulin sen omassa päässäni ja mä melkein hyperventiloin.
Ambulanssi päätettiin tilata, ku olin niin hirveessä kunnossa, etten päässy enää ylös makuuasennosta. Mut autettiin dösärille makaamaan ja siinä sit venattiin lanssia. Meitä oli siis 3 jätkää + minä.
Sen lanssin tultua multa kysyttiin perustiedot ja oireita. Ketoaineet mitattiin (diabetes..) ja mun oli tosi vaikee puhua, koska mun suu oli niin vitun kuiva koko ajan.
Jorviin päästyäni nautin ensimmäiset 2vrk teho-osastolla nukkumisesta ilman kännykkää. Olin kieltäny niitä osastohoitajia ilmottamasta kellekkään – varsinkaan mutsille, koska about tiesin sen reaktion. Noh, Ville oli ilmottanu äidille, äiti Fannylle ja se sit puolestaan isille ja molemmat vanhemmat soitti osastolle peräkkäin etittyään mun olinpaikkaa kissojen ja koirien kanssa.
Ton himaan saamani hoitokertomuksen mukaan kärsin törkeen ketoainemyrkytyksen lisäks takykardiasta eli siis mun sydän löi normaalia nopeemmin. No sen nyt huomas aika helposti, ku siellä teholla jos käänsin edes kylkeä, ni se saatanan laite alko huutamaan ihan hirveellä äänellä.
No tällä hetkellä oon kotona. Kotiuduin 4 päivän sairaalahoidon jälkeen ja kuultuani osastolääkäriltä, et jos en olis tullu sairaalaan, ni olisin todennäkösesti kuollu parin päivän sisään.
En haluu välillä myöntää itelleni, mut on niin helpottavaa ajatella, et olisin voinu lähtee jos olisin sinnitelly vielä hetken. Se olis ollu niin helppoa. Tosi helppoa, ku olin jo päässy tohon pisteeseen.
En edelleenkään syö samalla tavalla ku aikasemmin. Syön tällä hetkellä meijän perheestä kaikkein vähiten ja se tuntuu hiton omituiselta, koska aikasemmin söin eniten ja olin lihavin. Nyt oon myös laihtunu ja se tuo vähän valoa mun mielentilaan.
Muuten oon aika maassa. En varsinaisesti haluu tappaa itteäni, mut kaikki tuntuu aika epätoivoselta. Onneks mulla on tosi hyvä diabeteshoitaja, joka kävi mua kahesti moikkaamassa osastolla ja jutttelemassa.
Kaikki on vähän sekasin nyt enkä tiiä mitä tekisin.
Selvisin kuitenki tosta pelkällä säikähdyksellä eikä mitään pysyvää vahinkoa kuulemma tullu.
"If painkillers could take away the pain inside my heart"
– 24.7.2015
Ensimmäistä kertaa aikoihin mä en tunne itteäni. Ku katon vessan peilistä omia kasvojani tai mun uusimpia instakuvia, en tiiä kuka mua kattoo. En tunne sitä ihmistä.
Pieni hymy on vaihtunu tyhjään katseeseen ja alaspäin kääntyneisiin suupieliin.
Oon taas käyny mumun haudalla. Viimeks tiistai-iltana. Itkin siellä niin paljon, et mun hengitys oli katkonaista ja raskasta. Istuin siinä kiven vieressä ja pyysin apua. Jonkinlaista merkkiä siitä mihin suuntaan mun pitäis lähteä. Pientä valonpilkahdusta. Pientä töytäsyä.
Kaikki tuntuu taas hirveen vaikeelta enkä haluu herätä huomenna. Haluun sulkee mun silmät ja tietää et jään siihen pimeyteen mihin nukahdan. Etten herääkkään valosaan aamuun.
Näin Villen ekaa kertaa kuukauteen keskiviikkona. Mul oli siinä hetkessä sellanen fiilis, et ehkä mä selviin, mut sit taas vajosin pimeeseen. En enää oikein tiiä mitä teen. Mikään ei auta. Ihan sama kelle puhun, kenen kanssa oon ja kenen en, koko ajan mun takaraivossa kolkuttaa pimeys, joka kuiskailee mulle, etten riitä.
"Ne ansaitsee parempaa"
"Et osaa muuta ku valittaa"
"Ei ne välitä"
"Parempi vaan jos lähet"
En muista millon viimeks olisin halunnu pysäyttää auton moottoritien varteen ja astua jonkun auton eteen. Oon vihdoinki palanu loppuun kuten kynttilä.
En osaa pukea tätä tunnetta sanoiks enkä selittää millään järkevällä tavalla. Mun ajatukset vaan seilaa edestakasin ja haluun käydä nukkumaan. Mua väsyttää. Toisaalta taas mun on kerättävä itteni, liimattava kestohymy mun kasvoille ja lähettävä duuniin.
Kaikki tää tuntuu vaan siltä, etten pääse millään eteenpäin. Riitelen kaikkien kanssa, haluun pois, mut toisaalta haluun tietää mitä tulevaisuudella on mua varten. Mut kuinka pitkällä tulevaisuudessa? Kuinka pitkään jaksan kävellä eteenpäin helvetillinen reppu täynnä tiiliskiviä painamassa mua alaspäin? Mitä jos jotain hyvää tapahtuu viiden vuoden päästä, mut en oo täällä näkemässä sitä, koska en oo jaksanu tarpeeks pitkään?
Elämä on täynnä kysymyksiä ja mä haluun vastauksia.
Kurotin kädellä karkkipussia kohti ja otin sieltä kourallisen.
Makasin hetken aikaa selälläni ja pidin silmiä kiinni kunnes mun olo tasaantu.
Olin heränny viidennen kerran saman yön aikana matalaan verensokeriin."
Viime yö oli kaiken huippu.
Mun seuraajat aika varmasti tietääki jo, et mulla on Diabetes, sokeritauti. Se mysteerinen ykköstyyppi joka EI tule roskaruoan syömisestä eikä liiallisesta sokerin käytöstä.
Kerroin joskus Diabulimiasta, mun tavasta säädellä insuliinipistoksia jotta saisin painoa alaspäin. Noh, sen jälkeen oon hoitanu itteäni vähän miten sattuu, mut kuitenki pistäny insuliinia suht. säännöllisesti. Nyt viimesen viikon aikana kaikki on kuitenki jostain syystä kääntyny ihan päälaelleen.
Matala verensokeri on tilanne jollon veren sokeripitoisuus on alle normaalin alarajan eli 4 (3.9 on matala ja silleen). Viimesen viikon ajan mulla on ollu joka yö matala verensokeri – ainaki kerran. Viime yö on toistaseks ollu pahin.
Heräsin ekan kerran joskus vähän ennen kolmea siihen, et mul oli kylmä hiki ja sydän hakkas helvetillistä tahtia. No, otin karkkia ja sit hain ruisleivän ku olo oli vähän tasaantunu ja pystyin kävelemään. Ei menny pitkään, ni tuli seuraava. Ja sitä seuraava. Ja kolmas. Ja neljäs. Aina vaan karkkia nopeeks avuks ja ruisleipää tasaamaan pidemmäks aikaa. Ei insuliinia, koska tää on korjaavaa verensokerin nostattamista.
Viides kerta oli pahin. Joskus 7-8 maissa aamulla mittasin iteltäni 1.3 verensokeriarvon. Meinasin ihan oikeesti mennä insuliinishokkiin, koska mun sydän vaan hakkas ja olin varma, et kuolen siihen. Sain kuitenki tasattua senki puolen tunnin jälkeen.
Oon pistäny pitkävaikutteista insuliinia melkeen puolet vähemmän, jotta se ei vaikuttais öisin niin voimakkaasti, mut mikään ei auta.
Sit nää julkiset sektorit; yritin varata itelleni aikaa Jorviin Diabeteshoitajalle, koska tarviin oikeesti apua. Lisäselvityksiä tai jotain. Mua pelottaa käydä nukkumaan, koska mitä jos en herääkkään tarpeeks ajoissa ja meen insuliinishokkiin? Koska sit se on siinä ja oon kuollu.
Tää on täysin päinvastanen tilanne mun aikasempiin korkeisiin verensokereihin. Tänäänki kävin kahvilla ja jätin insuliinit pistämättä kokonaan. No auta armias, ni rojahdin autoon matalilla sokereilla. Taas. Tavallaan mussa on heränny toivonkipinä, et jos mun haima oliski yhtäkkiä alkanu toimimaan?
Toinen paska juttu on mun kitalakilevy joka on melkein keskeltä halki. Tarviin sitä pitämään mun hampaat paikoillaan oikomishoidon ja hammasimplanttien laittamisen välillä. No helvetti ne sieltä kuukausi sitte lupas laittaa mulle aikaa postitse.. Eipä oo siitäkään kuulunu.
Näiden masennuksen täyttämien vuosien tiimoilta oon oppinu nauttimaan pienistäki valonpilkahduksista. Pienetki iloset asiat saa mut hymyilemään, koska oon niin kiitollinen siitä ettei pimeys oo nielly mua kokonaan.
En nauti asioista samalla tavalla ku joskus vuosia sitte ennen mun sairastumista, mut niitäki hetkiä löytyy, ku tunnen itteni oikeesti iloseks. En kunnolla onnelliseks, mut en ihan paskakskaan. Viimeks olin aika glad, ku olin saanu puhuttua äidin kanssa asioita läpi. Ja sitä ennen.. Noh, siitä on niin vitusti aikaa etten vaivaudu edes miettimään.
On the other hand, riitelin taas vaihteeks eilen Villen kans. Siis mua vaan jotenki turhauttaa ihan vitusti se, etten osaa käsitellä asioita rauhallisesti. Ja sit haastan riitaa kaikesta mahollisesta. Eilenki riideltiin taas siitä samasta asiasta joka on käsitelty joku 200+ kertaa.
"Mä oon varma, et sua vituttaa mun ainainen valitus."
"Ei vituta. Miks et voi vaan uskoa sitä?"
No siis niin. En tiiä miks, mut mua vituttaa, et sitä ei vituta, koska mua itteäni vituttaa mun oma valittaminen enemmän ku mikään muu. Oikeesti koita nyt selvitä 24/7 omien aivojes kanssa, ku ne pyörittää pelkkää paskaa pääkopan sisällä.
Mut rehellisesti; Kuinka moni ihminen oikeesti jaksaa kuunnella muiden valitusta koko ajan? Ei se oo normaalia. Mut ehkä oon vaan kiitollinen siitä ettei se ota asioita samalla tavalla ku äiti.
Näinä päivinä unohan liian usein kiittää Villee siitä, et se jaksaa mua. Mut hei, kyl se on loppujen lopuks aika kultaa, vaik joskus haluisinki pudottaa sen katolt :))))))))))))
Kyllä, mun YT nimi on uskomattoman kaunis.
Mut siis takasin tän postauksen alkuperäseen aiheeseen eli iloitsemiseen. Pienetki asiat saa mut välillä ilosiks ja ei helvetti tämä!!
Kaikki jotka ei tiiä, ni Peter Hollens on mies joka tekee YouTubeen covereita käyttäen pelkästään omaa ääntään eikä ollenkaan soittimia! Kommentoin hänen uusimpaan videoonsa ja jumalauta sain slaagin, ku se oliki vastannu mulle. Aloin ihan oikeesti itkemään (saman reaktion koin vuonna 2010, kun Justin Bieber alko seuraamaan mua Twitterissä.. :D) ja hoin hysteerisesti "herranjumala", koska oikeesti kuinka suuri mahollisuus tällänenki on!
Ja siis……
Älkää välittäkö mun Twitter nimestä, mut ihan oikeesti! YouTubessa vastauksen saaminen on toinen juttu, mut se et sulle vastataan Twitterissä.. Voitte olla varmoja, et itkin vitusti lisää.
Tätä mä tarkotan sillä, et pienistäki asioista voi olla onnellinen! Nää voi olla hyvinki merkityksettömiä asioita vaik vuoden tai parin päästä, mut tässä hetkessä kaikki tällänen pieni huomiointi tuntuu ihan helvetin isolta jutulta :3
Mun viimesen postauksen tiimoilta soitin äidille tossa pari yötä taaksepäin ja puhuttiin melkeen tunti puhelimessa (se on Joensuussa, ni ei siks puhuttu kasvokkain) ja kerroin sille osan siitä mikä mun mieltä painaa. Nyt mul on vähän kevyempi olo.
Eilen puolestani kävin tapaamassa yhtä kaveria, jonka kanssa ei olla nähty melkeen 1,5 vuoteen ja silti juttu luisti ku mitään taukoa ei olis koskaan ollukkaa <3 En ees ollu tajunnu kuinka ikävä mulla häntä ja hänen juttuja oli ollu.
Mun viimesin postaus oli todella raskas kirjottaa. Kirjotin sitä melkein viikon verran, koska halusin saada asiat kerrottua järkevästi enkä pystyny yheltä istumalta kirjottamaan hirveen paljoa kerralla. Itkin ihan helvetisti ton prosessin aikana, koska jouduin palaamaan niihin muistoihin jotka oon halunnu sysätä pois mun mielestä. Jouduin myös käsittelemään niitä muistoja jotka oli pitkään kullattuja, mut nykyään ne vaan viiltää mun rintaa.
Oon käyny nyt kolmena peräkkäisenä yönä mumun haudalla itkemässä. Muutama ilta sitte itkin niin paljon etten saanu edes kuiskattua mitään. Sillä samalla hetkellä ku laskin mun käden siihen kosteen hautakiven päälle, aloin itkemään tosi vuolaasti ja itkin siinä varmaan vartin. Seuraavina öinä puhuinki jo jotain, mut silti itkin tosi paljon.
Jollain tapaa tää kaikki itkeminen on helpottanu mun rinnassa olevaa puristavaa tunnetta. Nyt mun täytyy vaan kerätä itteni ja puhua yhelle ihmiselle. Kertoo kuinka paljon se mua on satuttanu ja kuinka mä varmaan jatkan elämääni tästä eteenpäin ilman häntä. Se tulee olemaan vaikeeta, mut siitä hetkestä lähtien ku mä tajusin, et itken enemmän ku hymyilen ajatellessani häntä, ni tulin siihen tulokseen, et tää ei oo enää tervettä.
Mä nukun ihan helvetin paljon. Viimeks nukuin näin paljon joskus syksyllä 2014, ku mulla oli tosi pahat fiilikset ja stressasin kaikkea. En saa nukahdettua illalla, herään keskellä yötä ja sit ku saan unta, ni nukun pitkälle iltapäivään ja sit nukun vielä jonkun 4-5h illemmalla. Jos en kävis töissä, ni nukkuisin varmaan 70% vuorokaudesta. Ens viikolla se on mahollista, koska mul on loma. Jotenki toivoisin, et mul olis töitä, jotta saisin rahaa ja koska mul ei oo muutenkaan mitään odotettavaa/tekemistä, ni työt ei olis huono vaihtoehto.
En tiiä mitä teen Weekendin kans. Olin ihan riemuissani menossa sinne, mut nyt… Must tuntuu etten haluu mennä sinne lainkaan. Ehkä myyn mun lipun ja laitan saamani rahat matkakassaan jotta pääsen etelään syksyllä.
Paljon on taas pohdittavaa ja niin vähän ihmisiä joille voin puhua loukkaamatta heitä.
"Tuijotin omaa kuvaani seinässä roikkuvasta ovaalin muotoisesta peilistä.
Halusin lyödä mun kuvajaista nyrkillä.
Mun kuvajainen heijastu veden pintaan sininen taivas taustana.
Löin mun käden veden pintaan ja katoin kuinka mun kuvajainen väreili pois."
Oon edelleenki sillä tiellä, mut en oo kauheesti edistyny viimesen parin kuukauden aikana.
Mun blogin suosituin postaus; Depression in me kertoo aika laajalti siitä kuinka sairastuin masennukseen; mikä sen laukas ja miten se kehitty pahempaan suuntaan. Nyt ajattelin, et ehkä mun on aika valottaa kyseisiä aikoja vähän yksityiskohtasemmin. Samalla käyden tietysti läpi myös niitä aikoja, jollon kaikki tuntu menevän paremmin. Tän voittamiseen voi mennä vielä vuosia, mut ainaki oon menossa oikeeseen suuntaan – suurimman osan ajasta. Takapakkia tietenki tulee vielä kohtalaisen usein, mut eiköhän tää tästä.
Taisteltuani kuukauden vasen käsi tiukasti rintaa vasten vuonna 2011 (oikeestaan 2010-2011 vaihteessa), mä avasin suuni Jorvissa mua hoitavalle lääkärille, vaik olin ensin päättäny, etten sano mitään. Olin nimittäin kuullu ja nähny tarpeeks monta kauhutarinaa siitä mitä mielenterveyden häiriöistä kärsiville ihmisille tehään (lähinnä ne keskiaikaset lobotomia -jutut...), enkä halunnu joutua mihinkään sen tyyliseen. Noh, kuten muistatte, avasin kuitenki suuni ja siitä pahin aika varsinaisesti alkoki.
Jorvin nuorisopsykitrian poliklinikka sijaitsi tohon aikaan täsmälleen samassa paikassa jossa nykyään on se Diabetespoliklinikka. Mä kävin siellä viikottain ja näytin joka kerta siltä, et oon täysin luovottanu elämässä; verkkarit, pitkähihanen paita, tennarit ja todella epäinhimillisessä kunnossa olevat kusenkeltaset hiukset.
Ekalla tapaamiskerralla muistaakseni mun molemmat vanhemmat oli mukana ja mä annoin niiden hoitaa puhumisen. Jotenki muistan hämärästi sen, et isi otti asiat hyvinki rauhallisesti, mut äiti oli jo sillon sitä mieltä, et mikä sen kasvatuksessa on menny pieleen, ku musta on tullu tällänen. FYI, syy ei edelleenkään oo kasvatuksessa.
Mulla oli tohon aikaan 3 pientä pintaviiltoa vasemmassa käsivarressa ja jos en olis koskaan tehny lisää, ni mulla ei olis varmaankaan edes kummempaa jälkeä niistä. Jossain mun Tumblrin syövereissä on kuvat Joulukuulta 2010 ja Syyskuulta 2013. Kolme vuotta ja niin helvetin paljon syvempiä ja tummempia jälkiä tossa jälkimmäisessä kuvassa, et herranjumala sentään. Mut toisaalta niin kauan ku pääsin eroon ees hetkellisesti mun henkisestä kivusta, ni kaikki oli sallittua.
Anyways, siellä käyminen autto jonkun verran, mut taistelin silti mun demoneita vastaan jatkuvasti. En saanu Jorvissa oikein puhuttua asioita enkä vieläkään oo varma minkä takia. Vajosin hiljakseen syvemmälle ja muistan edelleenki niin elävästi kaikki ne tunteet, ku mun vatsaa väänsi ja halusin vaan pois. Koen kyseisiä ongelmia edelleenki, mut joitaki asteita lievempinä.
No Ulfåsa oli mulle sellanen käännekohta, koska käytyäni siellä ekan kerran muutamaa kuukautta myöhemmin, itkin kotiin tullessani ja huusin kaikille. Mä olin saanu siellä vastaanotolla itkeä ja se nainen, jonka kanssa puhuin, oli päässy heti mun ihon alle ja tuonu esille niitä asioita, joita kätkin, ku en voinu puhua kellekkään. Olin henkisesti tosi uupunu, mut omalla tavallani helpottunu siitä, et olin saanu vihdoinki kertoo jollekki niitä asioita jotka paino mua alemmas.
Korjauksena mun tohon alkuperäseen masennuspostaukseen, syvimmät arvet on tullu vuonna 2013, ei 2011, mut koska kirjotin kyseisen postauksen lähes 3 vuotta sitte (2012), ni siihen aikaan ne oli syvimmät.
"Depressed people love the rain.
Because they are no longer crying alone."
Kaikki oli vuoristorataa siitä eteenpäin; oli hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Oli päiviä jollon kirjotin lyhyitä stooreja siitä kuinka ajoin mun mautolla kolarin ja kuolin hymyillen. Oli päiviä jollon kaikki ei sattunu niin hirveesti. Mut koskaan en saanu sitä puristavaa tunnetta pois mun rinnasta, et mun pitäis päästä pois.
Syksyllä 2012 tuli ilmotus radiosta, et Justin Bieber tulee Suomeen. Noh, tää ei sinänsä vaikuttanu mun mielentilaan erityisemmin, mut liityin Facessa erääseen keikkaryhmään ja tutustuin siellä ihmisiin. Niistä tuli mulle tuki ja turva. Muutamasta ihmisestä tuli mulle erityisen läheisiä ja yksi heistä oli ensimmäinen henkilö, joka sai mut lopettamaan itsetuhoset ajatukset hetkeks. Itkin sinä yönä onnesta ja oon edelleen siitä todella kiitollinen. Myös muutaman muun kanssa ollaan porukassa tuettu toisiamme ja itketty monet itkut. Vaikka ollaanki ajauduttu kauas toisistamme, ootte mulle kaikki rakkaita :3
Vuosi 2013 oli mulle todella käänteentekevä. Sain mun ensimmäisen kesäduunin, rakastuin, viilsin ranteeseeni 7 helvetin syvää uraa ja olin tosi sekasin. Olin samaan aikaan onnellinen ja samaan aikaan halusin kuolla. Olin niin confused, et itkin öisin, mut päivisin pistin mun kasvoille aurinkoisen hymyn. Tätä aikasemmin olin siis näyttäny mun pahan olon kotonaki ihan selkeesti enkä pahemmin hymyilly. Vuonna 2013 hymyilin ensimmäistä kertaa todella aidosti sitte vuoden 2010 ja olin hetkellisesti onnellinen.
Piirsin, kirjotin ja hukutin itteni musiikkiin, koska niistä oli tullu mun tapa selvitä pahojen aikojen läpi. Pahimpien aikojen läpi en selvinny enää kyseisillä metodeilla, vaan tartuin suoraan veitseen ja itkin niin paljon, et mun rintaan sattu enkä saanu kunnolla henkeä.
"Tears are how our heart speaks
When your lips cannot describe
How much you are hurting"
Heinäkuussa 2013 tapasin Villen. Oltiin samassa kesäduunipaikassa ja koska kumpikaan ei tuntenu toisiaan millään tavalla, ni oli helppo alottaa puhtaalta pöydältä. Oikeesti ku mietin asiaa, ni se on se ihminen, jonka takia mä oon jatkanu mun maanpäälistä taivalta näinki pitkään. Vaik rasitan sitä selkeesti mun valituksilla, ni oon kiitollinen siitä, et se on jaksanu kuunnella ja aina sanoa jotain.
Syyskuussa 2013 kaikki kuitenki romahti ja muistan itkeneeni meijän sillosen kämpän vessan lattialla niin voimakkaasti, et taituin ihan kaksin kerroin. Purin hampaita yhteen tiukemmin ku koskaan aikasemmin, koska en halunnu, et kukaan kuulis pihahdustakaan. No, kukaan ei onneks kuullu.
Se tais olla ihan virallisesti ensimmäinen kerta, ku mun käsivarren jäljistä valu verta ja joista sit lopulta on jääny huomattavat vaaleenpunaset kohoumat tälleen kahen vuodenki jälkeen.
Samaan aikaan kävin edelleenki Ulfåsassa ja vaikka se mun psykiatri oliki kauheen hyvä kuuntelemaan ja oikein ammattitaitonen, ni en mä koskaan oikeen tuntenu pääseväni pinnalle meren syvyyksistä. Tunsin mun olon paljon paremmaks ku puhuin Villen kanssa, mut jossain vaiheessa ymmärsin kuinka paljon mun huolet oikeesti rasitti sitä (I know you're brave but you need a break), joten lopetin ja hiljenin.
Vuonna 2014 mun lukio-opiskelu alko menemään huonompaan suuntaan ja mitä enemmän olin poissa, sitä suurempi sinne menemisen kynnys oli. Lopulta lopetin ja keskityin mun duuniin, jonka olin saanu Syyskuun lopussa.
Mä en puhunu sanaakaan Villelle enkä edelleenkään oo varma mitä fiiliksiä mä sillon päässäni pyörittelin. Siis kyseisinä kuukausina. Olin tavallaan helpottunu, et en vaivannu sitä mun ajatuksilla ja huolilla. Samaan aikaan opettelin selviimään kaikesta ite. Täytin 18 Tammikuussa ja tiesin, etten vois turvautua muihin ihmisiin koko loppuelämääni. Mun piti oikeesti keksiä ja kehitellä erilaisia tapoja pitää mun ajatukset poissa niistä syvyyksistä joissa kaikki mun demonit odotteli.
Mä vahvistuin.
Hetkellisesti.
Kesän alku oli hienoa aikaa ja tunsin pitkästä aikaa itteni vapaaks. En vajonnu masennuksen kouriin ja ajattelin voitonriemuisesti, et oon vihdoinki vahvistumassa – voittamassa tän kaiken.
Huhhuh että osasin olla väärässä.
Jo Heinäkuussa tartuin veitseen uudemman kerran ja itkin sinä yönä niin helvetin paljon, et en meinannu saada edes henkeä. Olin vajonnu samalle tasolle millä olin ollu vuonna 2012. En ollukkaan menossa parempaan suuntaan. Tai olin, mut sit tuli todella, todella, iso takapakki. En tiiä tarkkaan mikä senki laukas, koska kesä oli helvetin mahtavaa. Käytiin Villen ja Alisen kanssa kuvailemassa paljon ja ilma oli ku morsian.
Mut joku mun sisällä meni rikki.
No sit tuli syksy ja lukio alko jälleen. Olin varmaan ensimmäisen kuukauden ajan ihan kohtalaisen hyvin koulussa. Lokakuussa mä päätin, et vähennän mun stressiä ja suoritan lukion neljässä vuodessa. Muistan vieläki elävästi sen hetken ku istuin opon huoneeseen ja se kysy multa miten voin. Purin mun posken sisäpuolta niin kovaa, et se alko vuotamaan verta, mut aloin joka tapauksessa itkemään ja varmaanki sillä hetkellä mulle tuli selväks, et en kuitenkaan jaksa lukiota just sillä hetkellä.
Muistan edelleenki isin silloset sanat kuinka en saa stressata opiskelusta, mut näinä päivinä mä vaan tiedän, tiedän, kuinka pettyneitä mun vanhemmat muhun on. Kumpikaan ei sano sitä ääneen, mut sen näkee niiden kasvoista, tavasta jolla ne puhuu mulle. Siitäki huolimatta yritän parhaani ja koitan hymyillä paljon jottei tulis kysymyksiä mun voinnista.
Lukiessani noita viime syksyisiä postauksia, mä nään kuinka paljon oon asioita ajatellu ja kuinka paljon järkevämmin ne oon muotoillu ku nää uusimmat postaukset. Edelleenki painin sen asian kanssa, et haluunko tuhota itteni olemalla hiljaa vai tuhota jonkun muun lastaamalla mun huolet sen päälle. Ei varmaan tuu yllätyksenä, et päädyn joka kerta tuhoamaan pienen osan ittestäni piilottamalla kaiken mun sisälle.
No mitä nyt 2015 on tuonu tullessaan?
Ihan vuoden alussa olin aivan helvetisti duunissa. Mul oli kiireitä ja olin tosi tyytyväinen, koska tunsin jälleen oikeesti eläväni. Ilman kirkasvalolamppuaki pärjäsin vallan mainiosti ja hymyilin. Hymyilin asiakkaille, puhuin niille ja tunsin oikeesti omanki fiilikseni nousevan joka kerta, ku joku vanhemmanpuoleinen mies toivotti hyvää viikonloppua tai jos olin suositellu jotain elokuvaa jollekki ja sit elokuvaa palauttaessaan kyseinen henkilö kehu sitä leffaa.
Maaliskuussa mä tein uudestaan masennustestin netissä. Sain tulokseks 16/30 aikasemman 29/30 sijaan. Olin niin onnellinen siitä! Mä olin ihan oikeesti menossa todella hyvään suuntaan. Ehkä mun demonit ei loppujen lopuks osannukkaan uida ja sain ne hukutettua?
Tänään tein kyseisen testin uudestaan ja mua odotti ruudulla uus tulos; 24/30. Myönnän ettei kyseinen tulos yllättäny mua lainkaan.
Tarmottomuus, vaikeus ryhtyä tekemään asioita, yleinen väsymys
Mielihyvän ja ilon kokemisen puute: koti, harrastukset, opiskelu, työ
Voimakkaat syyllisyyden tunteet, arvottomuuden tunne ja itsetunnon lasku
Vetäytyminen ihmissuhteista ja negatiivisten ajatukset muista ihmisistä
Kipuoireet, kuten selkä-, lihas- , nivel- ja vatsakivutsekä päänsäryt
Toivottomuus ja kuolemaan liittyvät ajatukset (ajatus kärsimyksen loppumisesta)
Kattelin noita masennuksen merkkejä ja huomasin yhtäkkiä, et osa noista oli poistunu musta kokonaan viime vuoden lopuilla. Lihavoin tohon huvin vuoks ne jutut joista en oo melkeen puoleen vuoteen kärsiny, mut jotka on tullu takasin viimesen kuukauden aikana. Ne joita en oo lihavoinu on ollu vähintäänki osittain päällä koko ajan.
Kesäkuu on menny puolittain unessa. En saa ees töissä rauhaa mun ajatuksilta ja mun parantuminen on todellaki keskeytyny. Keräilen nyt hitaasti mun särkyneen sielun palasia ja koitan löytää sen liiman jolla saan ne taas yhteen. Oon käyny useesti mumun haudalla puhumassa ja istumassa. Pidän kättä sen kylmän hautakiven päällä ja puhun niin pitkään ääneen, kunnes murrun, puhkeen kyyneliin enkä pysty puhumaan. Sit vajoon siihen kiven viereen ruohikolle ja itken. Pyörittelen kaikenlaisia ajatuksia mun mielessä ja palatessani takasin autolle, mul on parempi olla. Oon saanu jakaa mun taakkaa jollekki joka jaksaa varmasti sen kantaa.
En tarvii neuvoja. Tarviin vaan jonkun joka kuuntelee tuomitsematta mua.
"Katon mun koneen ruutua ja siinä vilkkuvaa kursoria.
Haluun kirjottaa jäähyväiskirjeen ja lähteä pois.
Haluun jättää kaikki auki.
Haluun nähä kaikkien ihmettelevät ilmeet.
Mut silti en koskaan tee sitä."
Jotain mitä mä oon oppinu kantapään kautta.
Turhaan on odottanu, et jostain tulis Superman, Peter Pan tai joku – ihan kuka vaan, joka pelastais mut pois tästä maailmasta. Näistä piireistä joissa oon. Tästä elämästä ihan vaan yleisesti.
Mua vituttaa niin monet ihmiset, niin monet asiat, et haluisin useesti vaan heittää koneen ulos ikkunasta ja huutaa.
Sure, kaikkia vituttaa joskus. Mut jos se on sellasta, et hyviä päiviä on kerran kuussa, ni sit en enää tiiä kuinka normaalia se on.
Elän päivä kerrallaan, koska jos suunnittelen pidemmälle tulevaisuuteen, ni alan tuntea aivan tajutonta epätoivoa.
Näinä päivinä oon ite ollu se henkilö, joka tarttuu mua kädestä ja nostaa mut pystyyn. Uskon, et se on aika hyvä juttu, mut toisaalta en tiiä.
Mitä tohon alkutekstiin tulee, ni haluisin oikeesti vaan kadota ja kattoo, et kuinka moni rupeis miettimään miks en oo ollu aktiivinen instassa, facessa, twitterissä tai missään muuallakaan. Jättäisin vaan kaiken taakseni ja muuttaisin johonki metsämökkiin Siperian pimeimpään kolkkaan.
Mun mielessä pyörii niin paljon vituttavia asioita, jotka haluisin kirjottaa tänne, mut koska niihin liittyy paljon muiden ihmisten haukkumista, ni jätän sen tekemättä ja kiroon niitä johonki omaan muistiooni. Koska siitä huolimatta, et tän blogin lukijat tyyliin tuntee mut paremmin ku mun omat vanhemmat, ni en silti viittii haukkua kaikkia mun elämässä olevia ihmisiä julkisesti. Itestäni voin tietysti kertoa niin paljon ku sielu sietää.
Eli siis mikä nyt tän tekstin perimmäinen tarkotus oli, ni mä oon alkanu tajuumaan, et jos haluun selvitä kaikesta tästä, ni mun täytyy olla oman elämäni sankari eikä aina turvautua muihin ihmisiin.
"Joka ikinen hetki koitin keksiä itselleni muuta tekemistä.
Ihan mitä tahansa, joka häiritsisi mun omia aivoja.
Toistin päässäni, et kyllä se siitä – pitäis vaan ajatella positiivisesti.
Silti edes työnteko ei auttanu ja murruin."
Päivät on hiljaa hiipiny viikoiks ja kohta taas kuukausiks.
Ajattelin varata tällä viikolla aikaa jollekki kunnalliselle psykiatrille tai jotain, koska tästä ei tuu enää mitään. Viime viikolla istuin muutamana peräkkäisenä yönä hautausmaalla mumun haudan vieressä ja itkin vartin. Itkin vaan koko sydämestäni. En varsinaisesti edes tiiä minkä takia.
En tiiä miks tälleen, miks nyt?
Oon pitäny itteni yksin kasassa tosi pitkään, koska en ihan oikeesti missään tapauksessa haluu vaivata ketään mun ongelmilla. Tai oikeestaan mun olemattomilla ongelmilla. Tää on varsinki masentuneelle hyvin ominaista, et tulee aikoja, jollon vaan haluu itkee vaik mitään varsinaista ongelmaa ei oliskaan.
Ja mitä tohon alkutekstiin tulee; mun ajatukset harhailee koko ajan vaan negatiivisempaan suuntaan. Ollessani sunnuntaina duunissa, siellä oli niin hiljasta, et ehin istua ja (mikä pahinta) miettiä asioita. Jossain välissä huomasin itkeväni siinä kassan takana. Onneks siellä ei ollu ketään sillä hetkellä, mut viimeistäänki sillon tajusin, et tartteen ihan oikeesti jonkun jolle voin puhuu. Ilman sitä pelkoa, et mua pidetään rasittavana luuserina, jolla ei oikeesti oo mitään varaa itkeä elämäänsä.
Joo, ehkä mulla ei oikeesti oo mitään hätää eikä mitään varaa valittaa elämästä, mut masentuneelle jokainen pikkukivi kengässä tuntuu kalliolta jonka yli eikä ympäri pääse.
Monet varmaanki voi samaistua fiilikseen. Oon myös harkinnu sitä mahdollisuutta, et mul olis jonkin asteinen bipo (kaksisuuntainen mielialahäiriö), mut jotenki en usko, koska nää mun oireet ei ihan mee siihen kastiin. Vaikka mulla tosin onki välillä hyviä aikoja ja välillä sellasia rysäyksiä, et huudan ja itken jos vaan saan yhtään yksinäisyyttä.
Viimesen viikon ajan oon itkeny itteni uneen muutaman kerran ja heränny seuraavana aamuna ihan hyvällä fiiliksellä. Sit oon joko painanu päivän semifiiliksillä tai romahtanu jossain vaiheessa ihan täysin. Näkyvästi en oo kertaakaan romahtanu, mut kyl seki tulee jossain välissä. Tai no, mun perheen nähden en oo romahtanu. Viime viikolla nimittäin ajoin kahen aikaan aamuyöllä Villen luokse, itkin mun auton kylkeä vasten melkeen 10min samalla, ku se halas mua. Sit istuttiin ja juteltiin melkein tunti.
Mä en kuitenkaan haluu vaivata sitä joka vitun kerta ku oon romahduspisteessä. Sillä on omiaki huolia, muita ystäviä ja muita juttuja hoidettavana. Ja mä oon todella paska ystävä, ku en ikinä muista kysyä kuinka sillä menee. Jauhan itestäni paskaa kunnes fiilis on hyvä, sit halaan sitä ja lähen. En ikinä muista kattoa sitä silmiin ja kysyä, et kuinka se oikeesti jaksaa.
Mun sydän tuntuu todella raskaalta myös siks, etten osaa huolehtia muista kuten ne musta.
Fuck that shit. Oon huono ihminen.
Ehkä siks oon ollu niin pitkään kertomatta sille miltä musta tuntuu.
Ehkä hakeudun oikeesti takasin psykitriseen hoitoon ennenku joudun sinne Jorvin kautta kuten viime kerralla.
Tai ehkä mun on aika lopettaa.
Oon itkeny viimesen neljän päivän aikana enemmän ku aikoihin. Viimeks tää fiilis vainos mua joskus vuos sitte Huhtikuussa.
Kesä tulee, mul on töitä, kerään hissukseen rahaa mun unelmia varten, mun fyysinen terveys on hyvä ekaa kertaa 3-4 vuoteen ja kaiken pitäis olla hyvin. Mut ei oo.
Jostain käsittämättömästä syystä ne samat tyhjät tunteet on palannu. Jotkut illat makaan sängyssä ja tuijotan kattoon, koska en pysty itkemään. Toiset illat itken peittoon käpertyneenä ja puristan mun hampaita yhteen, jotta kukaan ei kuulis pihahdustakaan.
Mun unenlaatu on heikentyny ja nukun rauhattomasti ne muutamat tunnit, jotka sit lopulta saan nukuttua. Nukun välillä päiväuniaki, mut oon jatkuvasti väsyny.
Ihanku olisin palannu siihen samaan pisteeseen missä olin ennen viime kesää.
"Depression is like a war.
You either win
Or die trying."
Anyways.
Mua kans ahdistaa aivan suunnattomasti se, et en oo tällä hetkellä taloudellisessa balanssissa ja mun pitäis muuttaa pois himasta, koska systeri tarttee asunnon ittelleen ja koiralleen mahd. pian.
Noh, mä oon ainoo joka sen kanssa vois muuttaa, koska mulla on kuitenki tuloja. Tosin maksan yhtä aika saatanan isoa juttua vielä elokuuhun saakka, et sitä ennen en oikeesti pystyis edes muuttamaan, koska en pysty maksamaan omaa osuuttani vuokrasta.
Sit jostain käsittämättömästä syystä mä romahdin ja joka kerta ku katoin itteäni peilistä, halusin lyödä sitä nyrkillä ja vajota maahan.
Sit rupesin hiljalleen keräilemään mun sielun palasia maasta ja ettimään sitä liimaa jolla saisin ne taas pysymään yhessä."
Paljon on tapahtunu.
Mun piti lähtee Lontooseen yksin. Mun piti lähtee Lontooseen Villen kans. Mun piti lähtee Lontooseen Rikon kans. Yhtäkkiä mä en ollukkaan enää lähössä Lontooseen.
Hetkeen se ei vaivannu mua, kunnes mun alkuperänen syy sinne lähtemiseen palas kuvioihin ja nyt joka kerta ku mietin sitä, mua sattuu ja haluun vaan ottaa pikavippiä tai jotain, et pääsen lähtemään. Mun palkkapäiväki on liian myöhään.
Mut se siitä ja itken sitä sit erikseen jossain nurkassa.
En oikeestaan enää tiiä mitä ihmiset haluu musta. Kuinka monelle oon oikeesti välipysäkki matkalla johonki paljon parempaan päämäärään?
Kuinka monelle oon taas se sama sylkykuppi joka olin vuosia sitte?
On the bright side; Weekend fest on tulos, Niko Saarinen lupautu tarjoomaan mulle ja Villelle yhet juomat, koska oltiin sen musavideossa ja Ville puhuu niin paljon ihmisille (kiitos siitä).
Oon kans innostunu, koska palaan syksyllä opiskelemaan mun lukion loppuun, jotta saan joskus valkolakin. Toisaalta mietin välillä sitä, et opiskelenko itteni vai äidin takia. Ehkä molempien tai ehkä vaan äidin takia.
Kyllä; näytän ihan hirveeltä, mut ei voi mtn (siel sato vettä ja Niko on sorsa)
Vuosia suunnittelin hankkivani valkolakin, jotta voisin ylpeesti kantaa sitä päässäni vapun aikaan, mut aina joku asia tuli eteen; "ehkä ens vuonna". Työskentelen edelleen Filmtownissa tai oon päätyny johonki ihan paskaduuniin, jota vihaan yli kaiken, koska mulla ei oo mitään koulutusta, jotta voisin tehä jotain mukavampaa. En omista lemmikkejä, koska justjust riittää rahat omaan elämiseen. Todennäkösesti oon yksin, koska mulla on ollu liian korkeet standardit ja oon päästäny jonkun kultakimpaleen käsistäni, koska oon niin saatanan ujo.
Asun pienessä yksiössä Espoon keskustassa ja ihmettelen joka päivä minkä takia oon vieläki hengissä. Mulla ei oo enää kavereita. Viimesetki ystävät on hylänny mut, koska oon ruvennu valittamaan kaikesta vielä tavallistaki enemmän. Oon ollu vuosia niin vittuuntunu mun elämään, et en oo jaksanu hoitaa mun diabetesta, joten oon nyt dialyysissa ja jonossa munuaisensiirtoon, johon mulla ei tietenkään oo varaa.
Äiti on raivostunu mulle, koska en kuunnellu sitä opiskellu, joten se on yhteyksissä enää mun pikkusiskoihin. Isiin välit on katkennu vuosia aikasemmin jostain täysin tuntemattomasta syystä.
Lopulta varmaanki juon itteni hengiltä.
Who knows?
Näin mä nään itteni kymmenen vuoden päästä. Synkkää, tiedän, mut näin mä uskoisin, et tulee tapahtumaan. Tunnen itteni sen verran hyvin, et vaikka ihmiset hokee: "Tee asiat toisin, ota itteäs niskasta kiinni, ryhdistäydy", mua rupee vaan vituttamaan enemmän ja enemmän, enkä kuitenkaan kuuntele niitä. Edes sillon ku on jo liian myöhästä.
Kaupunki jossa sä pärjäät helvetin pienellä budjetilla melkein kokonaisen viikon.
Panoramakuva Acropoliksesta
Päätettiin äidin kanssa jo joskus Joulukuun aikoihin, et lomalle on helvetti päästävä. Ajatusta hauduteltiin pari kuukautta ja eräänä Huhtikuisena perjantaina (n. viikkoa ennen lomalle lähtöä) me päätettiin ottaa äkkilähtö lämpimään.
Noh, ei otettu mitään pakettimatkaa, et minä metsästin halvimman hotellin ja lennot, jotka me sitte otettiin. Alkuperäinen suunitelmamme oli joko Majorca tai Kanarian saaret, mut Ateenaan pääsi halvalla, hehheh...
Jotain lumivuoria (lentokoneesta) matkalla Munchenin lentokentälle välilaskupaikkaan.
No 9.4 me sitte lähettiin Ateenaan. Isi ystävällisesti heitti meijät 5.20 lentokentälle ja siitä me päästiinki alottamaan matka syömällä pientä aamiaista lentokentällä, ku me oltiin heitetty ruumaan menevä matkalaukku hihnalle ja checkattu ittemme sisään.
Ateenassa oikeestaan kaikki oli halpaa (junaliput 1,20€ jne...), joten se oli täydellistä kahelle köyhälle naiselle, jotka alunperinki oli menossa vaan ottamaan aurinkoa (ja sitähän tuli otettua!!!)
Olin jo polttanu mun naamaa vähän ennen reissumme kolmatta päivää...
No siis tokana päivänä oli aika kylmä tuuli, joten sillon ei menty vielä rannalle ja ekänä päivänä (9.4) me saavuttiin hotellille joskus 15.30 ja oltiin molemmat niin väsyneitä matkasta, et nukuttiin seuraavaan aamuun asti ihan tyytyväisenä.
Se tosin sekotti mun verensokerit (diabeetikko) sen verran pahasti, et olin samaisena aamuyönä tosi janonen ja huonovointinen. Seki sit onneks meni ohi "muutamalla" korjauspistoksella ja melkein kolmella (3!!!) litralla vettä.
Ancient Library of Hadrian Acropoliksessa
No kolmantena ja neljäntenä päivänä me otettiin aurinkoa aika paljon ja oon niin tyytyväinen, et sain oikeesti jotain väriä itteeni, ku pelkäsin jääväni ihan 101% valkoseks. Mut helvetti siel oli lämmintä!!
Miehet oli ihan äärettömän hyvännäkösiä ja niitä tuli koko ajan vastaan. Melkeen jokaisessa ravintolassa oli ainaki 1 helvetin komee tarjoilija ja yhessä paikassa oli niitä ihan kolmisen kappaletta.
