When you've been fighting for it all your life, you've been struggling to make things right.. That's how a Superhero learns to fly

"Katon mun koneen ruutua ja siinä vilkkuvaa kursoria.

Haluun kirjottaa jäähyväiskirjeen ja lähteä pois.

Haluun jättää kaikki auki.

Haluun nähä kaikkien ihmettelevät ilmeet.

Mut silti en koskaan tee sitä."

Jotain mitä mä oon oppinu kantapään kautta.
Turhaan on odottanu, et jostain tulis Superman, Peter Pan tai joku – ihan kuka vaan, joka pelastais mut pois tästä maailmasta. Näistä piireistä joissa oon. Tästä elämästä ihan vaan yleisesti.
Mua vituttaa niin monet ihmiset, niin monet asiat, et haluisin useesti vaan heittää koneen ulos ikkunasta ja huutaa.
Sure, kaikkia vituttaa joskus. Mut jos se on sellasta, et hyviä päiviä on kerran kuussa, ni sit en enää tiiä kuinka normaalia se on.

Elän päivä kerrallaan, koska jos suunnittelen pidemmälle tulevaisuuteen, ni alan tuntea aivan tajutonta epätoivoa.
Näinä päivinä oon ite ollu se henkilö, joka tarttuu mua kädestä ja nostaa mut pystyyn. Uskon, et se on aika hyvä juttu, mut toisaalta en tiiä.
Mitä tohon alkutekstiin tulee, ni haluisin oikeesti vaan kadota ja kattoo, et kuinka moni rupeis miettimään miks en oo ollu aktiivinen instassa, facessa, twitterissä tai missään muuallakaan. Jättäisin vaan kaiken taakseni ja muuttaisin johonki metsämökkiin Siperian pimeimpään kolkkaan.

Mun mielessä pyörii niin paljon vituttavia asioita, jotka haluisin kirjottaa tänne, mut koska niihin liittyy paljon muiden ihmisten haukkumista, ni jätän sen tekemättä ja kiroon niitä johonki omaan muistiooni. Koska siitä huolimatta, et tän blogin lukijat tyyliin tuntee mut paremmin ku mun omat vanhemmat, ni en silti viittii haukkua kaikkia mun elämässä olevia ihmisiä julkisesti. Itestäni voin tietysti kertoa niin paljon ku sielu sietää.

Eli siis mikä nyt tän tekstin perimmäinen tarkotus oli, ni mä oon alkanu tajuumaan, et jos haluun selvitä kaikesta tästä, ni mun täytyy olla oman elämäni sankari eikä aina turvautua muihin ihmisiin.