Nothing hurts more than not knowing which way to go

"Kaikki oli pitkän aikaa hyvin.

Sit jostain käsittämättömästä syystä mä romahdin ja joka kerta ku katoin itteäni peilistä, halusin lyödä sitä nyrkillä ja vajota maahan.

Sit rupesin hiljalleen keräilemään mun sielun palasia maasta ja ettimään sitä liimaa jolla saisin ne taas pysymään yhessä."

Paljon on tapahtunu.
Mun piti lähtee Lontooseen yksin. Mun piti lähtee Lontooseen Villen kans. Mun piti lähtee Lontooseen Rikon kans. Yhtäkkiä mä en ollukkaan enää lähössä Lontooseen.
Hetkeen se ei vaivannu mua, kunnes mun alkuperänen syy sinne lähtemiseen palas kuvioihin ja nyt joka kerta ku mietin sitä, mua sattuu ja haluun vaan ottaa pikavippiä tai jotain, et pääsen lähtemään. Mun palkkapäiväki on liian myöhään.
Mut se siitä ja itken sitä sit erikseen jossain nurkassa.

En oikeestaan enää tiiä mitä ihmiset haluu musta. Kuinka monelle oon oikeesti välipysäkki matkalla johonki paljon parempaan päämäärään?
Kuinka monelle oon taas se sama sylkykuppi joka olin vuosia sitte?

On the bright side; Weekend fest on tulos, Niko Saarinen lupautu tarjoomaan mulle ja Villelle yhet juomat, koska oltiin sen musavideossa ja Ville puhuu niin paljon ihmisille (kiitos siitä).

Oon kans innostunu, koska palaan syksyllä opiskelemaan mun lukion loppuun, jotta saan joskus valkolakin. Toisaalta mietin välillä sitä, et opiskelenko itteni vai äidin takia. Ehkä molempien tai ehkä vaan äidin takia.

Kyllä; näytän ihan hirveeltä, mut ei voi mtn (siel sato vettä ja Niko on sorsa)