Hyvästi 2015 – I won't miss you

"For the first time

–since I can remember–

my year started and ended

in a completely different feelings"

Tää vuosi on ollu blogin puolella kaikkein hiljasin.
Tammikuu alko fiiliksin, et kaikki ei oo kunnossa. Mul oli sillon vitusti duunia jonka avulla pidin ajatukseni muualla. En edes muista viettäneeni minkäänlaista syntymäpäivää, mut kai mä täytin kuitenki 19 jollain tavalla? Olin epätasapainossa itteni kanssa todella pahasti.

Heti Helmikuun alussa tein mysteeripostauksen. Syvällä sisimmässäni tiedän edelleen miks tunsin oloni sellaseks ku tunsin, mut oon koittanu olla osottamatta ketään täällä blogin puolella. Oon pari kertaa nimittäin joutunu vastaamaan teoistani, ku oon haukkunu ihmisiä ja valittanu niistä. Siks valitan muista mysteerisesti ja itestäni suoraan.
Ah mut Oscar -gaalaa odotan jälleen ihan innoissani! Viime vuonna niin moni hyvä näyttelijä sai ehdokkuuden ja muistan itkeneeni niin helvetisti ku Eddie Redmayne voitti parhaan miespääosan!
Ville tanssi exänsä kanssa tämän lukion wanhat ja pääsin itekki tanssimaan. Sen kanssa nautin kans Turun Karibian lämpimistä altaista melkeen sulkemisaikaan asti. Siihen ne parhaimmat muistot sit taitaaki aikalailla jäädä.
Tein lyhyehkön postauksen omista ominaisuuksistani joita inhoon. Mustasukkasuus on edelleen tosi voimakas tekijä mun elämässä ja se nakertaa mun mieltä jatkuvalla syötöllä melkeen koko ajan.

Maaliskuinen Oittaa

Masennustesti-Maaliskuu. Se oli vähän helpompi kuukausi. En halunnu tappaa itteäni ihan jatkuvalla syötöllä ja sain mun masennustestistä 16/30 sen aikasemman 29/30 sijaan. (Tänään siitä tuli 5/30.)
Mitä nyt edelleen sillonki kaikki tuntu vaikeelta, ni ton testin tulos nosti mun mielialaa jonkun verran.

Huhtikuussa me grillattiin Villen kans Oittaan pimeydessä ja käytiin mutsin kanssa Ateenassa. En muista sen kummemmin mitään erityistä, mut mul oli hetken kevyempi fiilis, ku kaikki näytti paremmalta.

Toukokuussa tuskittelin mun tulevaisuutta ja nautin siitä, et meijän kissat sai huomiota kissakahvilassa. Joey Graceffa (mun suosikki Youtuber) tuli ulos kaapista ja Ville täytti vihdoinki sen odotetun 18-vuoden iän. Muistan ku soitin P!nkin Perfectin sille äidin auton radiosta ja se vaan itki. Olin so happyhappyhappy sillä hetkellä.

Mut sit tuli Kesäkuu. …ja kaikki seinät kaatu kerralla mun päälle. Osittainen syy siihen varmaan oli se, et Villestä tuli täysikänen ja se alko elämään elämäänsä kunnolla. Se oli ku isku vyön alle. Must tuntu et jään yksin ja niin sit käviki. Aloin inhoomaan itteäni vaan enemmän ja enemmän. Murehdin kaikista turhista asioista niin helvetisti, et se sattu jatkuvasti.
Mä itkin, mua sattu. Halusin halata äitiä ja kertoo sille kuinka yksin oon. Tein useita yöllisiä retkiä mumun haudalle ja istuin sen hautakiven vieressä tunnin itkien ja sen jälkeen palasin himaan. Saatoin istuu suihkussa tunnin ja antaa sen kuuman veden valua mun kasvojen yli. Tein kaikkeni et oisin saanu nukuttua.
Vittu mä syytin ihmisiä sillon. En haluu ees mainita keitä, mut monet tietää ja loput varmaan  arvaaki. Mulla oli henkinen ongelma ja koitin sysätä syyn muille sen sijaan et oisin todennu ongelman olevan itessäni. Tajuun sen nyt.
Villelle itkin mun elämää ja se varmaan mietti monta kertaa, et mikä mua oikeesti vaivas. Kaikki oli ihan hyvin, mut silti ei ollu. Muistan kans kuinka en koskaan huomioinu sitä. Nykyään asiat on aikalailla päinvastoin, mut siitäki ollaan puhuttu.
Kyseisen kuukauden voisin siin vaan tiivistää yhteen sanaan: Helvetti.
Hehheh, kirjotin kans sillon yhen itsemurhakirjeen. Se on mulla edelleenki tallessa.

Avasin Heinäkuussa mun masennusta ja sen teettämää henkistä vuoristorataa vähän enemmän kaikille. Tein pitkän postauksen jota lukiessani olin niin ylpee itestäni. Nyt vaan kiristelen hampaitani ja koitan lukee sitä läpi neutraalilla mielialalla, koska se ei oo yhtään niin hyvä ku muistan..
Mut tääki kuukausi oli ihan helvetillinen vuoristorata. Mut herraisä mä syytin Villeä monesta asiasta, koska me oltu nähty aikoihin. Eikä nähty Heinäkuussa ollenkaan. Oon huono ihminen. Helvetti.
Okei mul oli täs kuus myös todella omituinen fiilis mun diabeteksen kanssa. Sokerit oli jatkuvasti matalalla ja silleen. Mut seuraavaks käviki vähän toisella tavalla..

Elokuussa oli Weekend ja nautittiin Villen ja Tuomaksen kanssa Oittaan lämpimistä keleistä.
Olin myös onnistunut sössimään diabetekseni niin hirveeseen kuntoon, et weekendien vikan päivän yönä jouduin Jorvin sairaalaan, jossa viihdyin kokonaisen viikon, paskoin omat munuaiseni ja aiheutin itselleni hermovaurioin jalkoihin. Ei menny ihan niinku piti.. Silti ne kolme päivää oli koko kesän parhaat ja niihin päiviin voisin palata takasin millon tahansa! Ens vuoden puolella otetaan uusiks, mut tällä kertaa oon kunnossa ja ryyppään niin helvetisti, et jumalauta.
Varmaanki vuoden 2015 paras kuukausi..

Uskomatonta mitä voi tapahtua.. Parissa viikossa? Syyskuun alussa olin taas kehittäny jonkun paskan syyn miks riitelin Villen kans. Kaikki meni alamäkeen ja se siitä.
Lokakuussa samaa paskaa, mut alotin virallisesti Eirassa opiskelun ja siellä oon ihan ylpeesti vielä pysyny.
Marraskuussa purin mun ajatukset englanniks, koska oon siinä parempi ku suomeks kirjottaessa.

Joulukuun ajan mä oon ollu tasapainossa. En tunne itteäni paskaks tai arvottomaks. Hymyilen ja oon sarkastinen pikku paskiainen, mut oon niin vitun onnellinen.
Tänään pyysin Villeltä anteeks kuinka paljon oon sen kans haastanu riitaa turhista asioista ja sillee ja tunnen oloni kevyemmäks. Tänään mun masennustestin tulos oli 5/30. Tähän on hyvä lopettaa vuosi 2015 ja tehä vuodesta 2016 ei hyvä eikä parempi, mut PARAS.

My thoughts were always faster than me

"When I needed room to think

I didn't know that I needed room.

To think.

I literally needed all the space I could get.

Before I knew I was standing outside in the cold.

And just looked at the stars."

Not my picture.

Tässä sitä nyt ollaan. Oon viime postauksen jälkeen odottanu koko ajan et kaikki romahtaa niskaan. Eilen yöllä käytyäni Instassa, se tavallaan niinku tapahtu. Otin toppatakin eteisestä ja nappasin puhelimen sekä kuulokkeet mukaan.
Ajattelin et kävelen ulkona ja itken pois mun fiilistä.

Käveltyäni noin vartin ja kuunneltuani 3 kertaa Sam Smithin "Writing's On The Wall" -nimisen biisin, mun hengitys oli tasaantunu eikä rintaa enää puristanu. En ollu itkeny kyyneltäkään ja siinä vaiheessa rupesin hymyilemään. Vaihoin biisiä ja käännyin takasin himaan päin.

-15°C pakkasta ja pilvetön taivas. Katuvalotkaan ei ollu enää päällä, koska ne sammutetaan yhentoista aikoihin. Kuu oli siis mun ainoo valo ku kävelin sitä tienviertä pitkin.

Tajusin vaan etten välitä enää paskaakaan. Teen vuodesta 2016 mun vuoden ja jätän vuoteen 2015 kaikki ne jotka on saanu mut satuttamaan itteäni satuttamalla mua tai nostanu kyyneleet mun silmiin.

This is something I finally realized.
After almost 9 years.

Before I dive into the deep end

*Always.
I'm always afraid.

Syy miks mä en oo tänne aikoihin kirjottanu, on yksinkertasesti se, et viimeks ku kirjotin mun blogiin ollessani edes osittain onnellinen, seinät kaatu mun päälle ja jäin haukkomaan happea.
Mä menin paskaks.
Nyt oon halunnu nauttia mun semitasasesta mielentilasta rauhassa, joten en oo kirjottanu. Nyt aattelin kuitenki, et teijän on ehkä aika saada kuulla mun kuulumisia.

Kirjotin viimeks melkeen 2kk sitte hyvin ristiriitaisin tuntein. Sen jälkeen oon yrittäny epätoivosesti päästä yli mun mustasukkasuudesta ja puhunu Villen kanssa asioista.
Ne keskustelut on johtanu johonki ja oon kohtalaisen tasasella pohjalla ton meidän ystävyyssuhteen kanssa. Siitäkin huolimatta mulle tulee välillä sellasia fiiliksiä, et oon aika yksinäinen.

Keskustelin eilen mutsin kanssa monesta asiasta ja oli hyvä saada vähän erilaista perspektiiviä asioihin. On oikeesti vaikeeta kattoa kuvia kesältä 2014 ja olla itkemättä. Mä kaipaan niin montaa asiaa niiltä ajoilta.

Mun opiskelut on ihan hyvällä mallilla ja töitä on. Rahatilanne on vähän parantunu ja oon saanu oman asuntoni ihan vaan itelleni ku sisko sai vihdoin Espoosta asunnon.
Oon siivonnu ja tuulettanu sitä kämppää kohta 2 viikkoa, koska siel on niin vitusti koirankarvaa ja siel haisee kuollu eläin (johtunee niistä verisitä luista joita se elukka söi mun sängyssä..).

Mä oon kuitenki kaikista pienistä kipupisteistä huolimatta ihan kohtalaisessa kunnossa. Mun silmänpohjat kuvattiin ja niissä ei oo vielä mitään muutoksia. Munuaisten tilanteen käyn kuulemassa vasta Maaliskuussa, mut ainakaan mun vointi ei oo huonontunu. Elän tässä nyt päivä kerrallaan ja nautin kaikista pienistä valonpilkahduksista joita mun elämässä harvakseltaan on.
Koitan pitää pään pinnalla ja muistaa sen, et en oo yksin.

Siitäkin huolimatta, et mul on parempi fiilis, ni tämä kuva on edelleen surullisen ajankohtainen.