Before I dive into the deep end

*Always.
I'm always afraid.

Syy miks mä en oo tänne aikoihin kirjottanu, on yksinkertasesti se, et viimeks ku kirjotin mun blogiin ollessani edes osittain onnellinen, seinät kaatu mun päälle ja jäin haukkomaan happea.
Mä menin paskaks.
Nyt oon halunnu nauttia mun semitasasesta mielentilasta rauhassa, joten en oo kirjottanu. Nyt aattelin kuitenki, et teijän on ehkä aika saada kuulla mun kuulumisia.

Kirjotin viimeks melkeen 2kk sitte hyvin ristiriitaisin tuntein. Sen jälkeen oon yrittäny epätoivosesti päästä yli mun mustasukkasuudesta ja puhunu Villen kanssa asioista.
Ne keskustelut on johtanu johonki ja oon kohtalaisen tasasella pohjalla ton meidän ystävyyssuhteen kanssa. Siitäkin huolimatta mulle tulee välillä sellasia fiiliksiä, et oon aika yksinäinen.

Keskustelin eilen mutsin kanssa monesta asiasta ja oli hyvä saada vähän erilaista perspektiiviä asioihin. On oikeesti vaikeeta kattoa kuvia kesältä 2014 ja olla itkemättä. Mä kaipaan niin montaa asiaa niiltä ajoilta.

Mun opiskelut on ihan hyvällä mallilla ja töitä on. Rahatilanne on vähän parantunu ja oon saanu oman asuntoni ihan vaan itelleni ku sisko sai vihdoin Espoosta asunnon.
Oon siivonnu ja tuulettanu sitä kämppää kohta 2 viikkoa, koska siel on niin vitusti koirankarvaa ja siel haisee kuollu eläin (johtunee niistä verisitä luista joita se elukka söi mun sängyssä..).

Mä oon kuitenki kaikista pienistä kipupisteistä huolimatta ihan kohtalaisessa kunnossa. Mun silmänpohjat kuvattiin ja niissä ei oo vielä mitään muutoksia. Munuaisten tilanteen käyn kuulemassa vasta Maaliskuussa, mut ainakaan mun vointi ei oo huonontunu. Elän tässä nyt päivä kerrallaan ja nautin kaikista pienistä valonpilkahduksista joita mun elämässä harvakseltaan on.
Koitan pitää pään pinnalla ja muistaa sen, et en oo yksin.

Siitäkin huolimatta, et mul on parempi fiilis, ni tämä kuva on edelleen surullisen ajankohtainen.