"When I needed room to think
I didn't know that I needed room.
To think.
I literally needed all the space I could get.
Before I knew I was standing outside in the cold.
And just looked at the stars."
 |
| Not my picture. |
Tässä sitä nyt ollaan. Oon viime postauksen jälkeen odottanu koko ajan et kaikki romahtaa niskaan. Eilen yöllä käytyäni Instassa, se tavallaan niinku tapahtu. Otin toppatakin eteisestä ja nappasin puhelimen sekä kuulokkeet mukaan.
Ajattelin et kävelen ulkona ja itken pois mun fiilistä.
Käveltyäni noin vartin ja kuunneltuani 3 kertaa Sam Smithin "Writing's On The Wall" -nimisen biisin, mun hengitys oli tasaantunu eikä rintaa enää puristanu. En ollu itkeny kyyneltäkään ja siinä vaiheessa rupesin hymyilemään. Vaihoin biisiä ja käännyin takasin himaan päin.
-15°C pakkasta ja pilvetön taivas. Katuvalotkaan ei ollu enää päällä, koska ne sammutetaan yhentoista aikoihin. Kuu oli siis mun ainoo valo ku kävelin sitä tienviertä pitkin.
Tajusin vaan etten välitä enää paskaakaan. Teen vuodesta 2016 mun vuoden ja jätän vuoteen 2015 kaikki ne jotka on saanu mut satuttamaan itteäni satuttamalla mua tai nostanu kyyneleet mun silmiin.
This is something I finally realized.
After almost 9 years.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti