I don't want to die. I just want the pain to stop

It's like you're screaming, and no one can hear
You almost feel ashamed
That someone could be that important
That without them, you feel like nothing
No one will ever understand how much it hurts
You feel hopeless; like nothing can save you
And when it's over, and it's gone
You almost wish that you could have all that bad stuff back
So that you could have the good

Mä en tunne mitään muuta ku piston rinnassani ennenku vajoon lattialle itkemään. Tunnen itteni täysin voimattomaks ja haluun vaan huutaa ihmisille, et vihaan niitä kaikkia. Haluun ravistella mun ystäviä ja kysyä niiltä oonko oikeesti minkään arvonen vai onko neki vaan kusettanu mua ihan ilman mitään omantunnontuskia.

Pitkästä aikaa tulee kunnon valitusvirttä kaikille halukkaille ja myös niille joita tämä ei paskaakaan kiinnosta.
Kello kolme aamuyöllä mä vajosin taas syviin mietteisiini ja käväisin pikaisesti pistäytymässä facebookissa. Ensimmäinen asia mikä mua odotti oli yks chatviesti yhdeltä naispuoliselta henkilöltä.
"Mä en oikeest tajuu sua XDD luuletko oikeest et jotkut välittää sust ku et ees vältä niist?? oot vitun säälittävä"
- Meinasin painaa asian villasella, mut sit ekaa kertaa aikoihin menin itteeni ja aloin miettimään. Enkö mä ihan oikeesti oo tarpeeks paljon mun kavereiden tukena? Seuraava asia jonka tajusin oli se, et mä yritän olla mun kavereiden tukena, koitan ansaita niiden luottamuksen jne. Eräs kaunis päivä tässä aikaisemmin kuulin toiselta kaveriltani, että yksi kaverini oli yrittänyt itsemurhaa. Muistan kysyneeni kuulumisia kyseiseltä kaverilta vain hetkeä aikaisemmin ja olin saanut vastaukseksi "olen ok". Sama valhe jota ite aikoinaan jakelin kaikille.

Ette edes tiedä kuinka pahalta musta tuntu. Mistä johtuu, että mulle ei puhuta. Muhun ei luoteta. Musta ei välitetä. Oon koittanu epätoivosesti pitää joihinki ihmisiin yhteyttä, mut koska vaikuttaa siltä, että heitä ei kiinosta, niin oon jättäny sen siihen. Pitäiskö mun yrittää vaan kovemmin vai antaa olla ja siirtyä muualle.

Ja tää paska "Oot mulle rakas", "Oot mun paras ystävä".. Uskomatonta et mä enään ees kuuntelen tota paskaa. Koska sehän on täyttä valhetta kaikki. Mulle hoetaan noita sanoja ja sit mulle ei kerrota mitään. Mulle ei vastata mitään. Kai mä tein jotain elämässäni väärin ja nyt mua rankaistaan siitä. Surullista mutta totta.

Vielä vikaks ilmotusluontosta asiaa, et oon Pariisissa 24-27.6, joten en ole täällä julkaisemassa kommenttejanne tai vastailemassa niihin!

Promise you won't leave me alone in the rain

Hahhah, näyttää siltä, että tää blogi ei oo katoomassa mihinkään, koska olette jo tässä vaiheessa 100% sitä ajatusta vastaan :D

Hetkeen mä en ole "uskaltanut" kirjoittaa mitään voimakasta tai syvällistä, koska lopetettuani niiden kirjoittamisen, mulle ei oo satanu anonyymipaskaa niskaan. Nyt kuitenki teen kunnon päivityksen mun nykyisestä elämäntilanteesta, joten oon valmistautunu kaikkeen.

Kaikki mun vastoinkäymiset on tähän mennessä ollu kohtalaisen suuria, mut pieniä verrattuna joihinki muihin. Tän masennuksen takia ne on tuntunu yleensä ylitsepääsemättömiltä ja oon useesti halunnu kaivaa lääkekaapin tyhjäks, kulauttaa kurkkuun mutsin Irlantilaisen kermaliköörin jääkaapin perukoilta ja vetää 80 milliä insuliinia pohjiks. Sillä määrällä vois tappaa ihan tavallisenki ihmisen. Saati sitte diabeetikon. Joka kerta oon kuitenki vetäny veitsen mun salaisesta kätköstä ja viiltäny monta pintahaavaa, sekä muutaman syvemmän ja tuskallisemman jäljen vasempaan käsivarteen.
Viime kerrasta on aikaa. Se oli 10. helmikuuta 2013, mut siitä jäi yks niin syvä arpi, et se on edelleen huomattavan näkyvä. Vasta vähitellen oon uskaltautunu ulos lyhythihasessa paidassa ja normaalisti painan mun vasenta kättä tiukasti rintaa tai kylkeä vasten. Tai sitte pidän oikeeta kämmentä vasemman käsivarren päällä peittääkseni mahollisimman suuren osan näistä jäljistä.

Tämänhetkisessä tilanteessa mua ei enää edes paina koko lukioasia. Suoraan sanottuna tiesin jo maaliskuussa saadessani välitodistuksen, etten tuu pääsemään lukioon. Ku laskin sillon sen keskiarvon, mä hymyilin ja tunsin kyynelten valuvan hitaasti mun silmistä. Olin vähällä alkaa nauramaan kesken tunnin, mut sain pidettyä sen kaiken mun sisällä. Kyseinen reagointitapa on mulle ominaista sellasissa tilanteissa, jotka toteen täysin toivottomiks. Työnsin todistuksen laukkuun ja totesin äidille leveesti hymyillen, että "pääsen varmasti lukioon".
Anteeks äiti että valehtelin sulle.

Tänään oli äidin palkkapäivä ja saatiin jääkaappiin ruokaa. Mä sain haettua insuliinit apteekista, sekä vihdoin sen kolesterolilääkkeen. Ens maanantaina olis sitte Pariisiin lähtö isin ja molempien pikkusiskojen kanssa. Suoraan sanottuna must olis ihanaa viettää sellanen muutaman päivän lyhyt matka isin ja sen nykyisen vaimon Katin kanssa. Viimeks oltiin lokakuussa Berliinissä ja vaik käveltiin kaikkina kolmena päivänä yli 20 kilometriä, olin ilonen. Söin kohtalaisen kevyesti, kävelin paljon ja sain viettää aikaa isin kanssa. Laihduin kyseisellä reissulla 4kg, joten eiköhän lähdetä uudestaan! Nyt mulla on kunnon kengätki.

Reissaamisesta tuli mieleen, että mahtaakohan isi reissata enemmän Katin lapsien kanssa? Ja jos reissaa niin minkä takia? Toki mä ymmärrän että niillä on parempi kunto ku mulla ja ne voi ottaa mukaan sukeltamaan, koska niillä ei oo diabetesta, mut miten saan isille sanottua, et haluun mukaan? Kaipaan sellasta isi-tytär laatuaikaa mitä joillaki varmasti on.

This might be the end of everything

Selvittyänne eilisen postauksen järkytyksestä; voin sanoa olevani kiitollinen.
En saanu anonyymipaskaa niskaan, vaikka sitä odotinkin joka kerta avatessani Bloggerin hallintapaneelin.

Siirtykäämme sitten seuraavaan käsiteltävään asiaan eli tämän blogin tulevaisuuteen.

Mulla alkaa ideat loppumaan, teiltä ei tule ideoita, eikä mikään kiinosta. Musta melkein tuntuu, että teitä kiinnosti vaan sillon ku mulla meni kaikki päin vittua. Teitä kiinnosti ku mä viiltelin, itkin ja valitin kaikesta. Sillonku tää eros kaikista muista blogeista joita te löysitte. Ainakin osa teistä.

No kuulkaa VITTU anteeksi siitä, että oon löytämässä elämälleni suuntaa, että nousen ylös tästä paskasta, etten viiltele tai valita kaikesta!

Kaiken lisäks (jos jatkan tätä) joudun kohta taas muuttamaan blogin nimeä, osotetta ja jakeluasetuksia Facessa. Mun mutsilta tulee nimittäin nykyään jokaisesta postauksesta sen verran valitusta, että HUHHUH!! Ihanku en sais kirjottaa mitä haluan, miten haluan ja mistä haluan.

Seuraavaksi saatte vastata galluppiin, jonka tuohon ylös heitin.

Big Secret Revealed

Musta tuntuu, et KUKAAN teistä ei tienny tätä jo valmiiks.
Kyllä! Katson animea & luen mangaa.

Saatan menettää lukijoita tän paljastuksen takia, mut aattelin, et haluun kertoo teille tämän. Oon puhunu mun masennuksesta, viiltelystä, musiikkimausta, diabeteksesta, jokapäiväisestä elämästä.. Mut kaikki ne päivät jollon en tee mitään ja istun vaan himassa.. Mä fangirlaan jonkun täysin turhanpäiväisen animen takia. Sekoilen Tumblrissa ja hihittelen ku joku 8v pikkutyttö. Tää on jotain sellasta, joka pitää mut kasassa.

En ees enää muista mikä oli se anime, jonka katoin ihan ekaks. Se oli todennäkösesti joku täysin normaali, enkä varmaankaan kuolannu sitä kattoessa seksikkäiden Bishie-poikien takia. Kattokaa sit noi linkit, koska teille nää mun käyttämät termit on varmaan ihan outoja.

Monella on animen katsojista sellanen käsitys, että ne on jollain tasolla sekopäisiä. Näin ei itseasiassa ole. Tää fanitus on täysin samaa tasoa, ku esim. teidän joidenki fanitus Justin Bieberiä kohtaan. Eronahan tässä on se, että koska animessa tai mangassa esiintyvät henkilöt ovat fiktiivisiä, me emme unelmoi seksistä heidän kanssaan.

Tää nyt on vähän tällanen mun "guilty pleasure", koska en huutele kaupungilla katsovani animea tai lukevani mangaa, koska ihmisillä on kauheet ennakkoluulot sellasia ihmisiä kohtaan. Ja sit se et minkälaista animea katon, ni ei kuulu teille. Hehheh. Voin sen kuitenki sanoa, et katon turhan paljon sellasia, joissa on silmää miellyttäviä miespuolisia henkilöitä.

Järkytin teitä nyt varmaan tarpeeks, joten sit vaan kommenttia tiskiin. Anonyymina on varmaan helpompi tunnustaa katsovansa animea.

I have too much freetime.

I've been hearing voices saying there's nothing to believe

Kiitos tuhannesti noista positiivisista kommenteista, joita on tullu uskomattoman paljon! <3

Minä istun olohuoneessa ruokapöydän ääressä ja kuuntelen ku n. 4 metriä mun edessä - mun ja systerin yhteisessä huoneessa - systeri (15v) kikattaa ja sekoilee kattoessaan Gleetä. Mun 8v pikkusisko sensijaan istuu talon toisessa päässä äidin huoneessa ja kattoo jotain My Little Ponya tai Inuyasha (anime) YouTubesta. Tai sitte vaihtoehtosesti pelaa MovieStarPlanetissa, jossa tyyppien henkinen ikä on alle 6v, vaikka siellä on jopa 15 -vuotiasta porukkaa.
Ite luen mangaa ja syön pakastettua omenahilloa (jonka äidin isän naisystävä on tehny), koska muutakaan ruokaa ei ole. Tää oli tällanen A5 kokonen levy, jolla oli paksuutta 1-2cm, mut nyt siitä on jäljellä 2€ kolikon kokonen alue.

Se siitä jaarittelusta ja siirrytään tämän postauksen pääasiaan. Mä luin joskus jostain, että ihmisen nukkuessa aivot käsittelee unien avulla päivän tapahtumia tai jotain syvällisempiä asioita. Ensin aattelin, et vähän jees, mut en sit kiinnittäny asiaan sen kummemmin huomiota.
Tänään herätessäni kolmelta iltapäivällä siihen, että olin ihan kauhuissaan ja hikinen, aattelin et ehkä unilla on oikeesti jotain merkitystä. Tai siis, että se uni mitä näin, käsitteli selvästi mun torstaista järkytystä ton lukion suhteen. Ja koska teitä varmasti kiinostaa millainen uneni oli, voin sen teille paljastaa, koska se ei ollut homoeroottista eikä perverssiä.

"Seisoin kolmen matkalaukun ja käsilaukkuni kanssa lentokentällä. Kaksi matkalaukuista olivat äitini ja siskoni, jotka olivat jo lähteneet aikaisemmalla lennolla kotiin - Suomeen. Isäni oli lentokentällä nuoremman pikkusiskoni kanssa ja kun sanoin hänelle, etten pysty matkustamaa niin monen matkalaukun kanssa, hän totesi, ettei sillä ole mitään väliä.

Seuraavassa kohtauksessa olinkin ruokakaupassa, joka oli lentokentällä. Äitini oli jättänyt sinne kolme korillista ruokaa ja minä sitten epätoivoisesti vein ruokia omille paikoilleen, sillä minulla ei ollut rahaa eikä tilaa niille. Otin pari tuotetta ja huomasin kellon olevan 8:31. Lentoni lähtisi 8:38. Juoksin maksamatta tavaroita matkalaukkujen luokse, mutta siinä oli vain minun oma matkalaukkuni. Juoksin vielä isäni perään ja sain hänet juuri ja juuri kiinni ennen rullaportaita. Sanoin, etten tiedä missä kaksi matkalaukkua ovat ja hän halasi minua todetessaan, että niiden katoaminen ei ole minun syyni. Samalla päässäni huusi äitini ääni, etten osannut huolehtia mistään."

Siinä nyt niinku olis. Mä huomaan selvästi tosta, että isin reaktiot on jotenki vähemmän musertavia ja ne on enemmänki anteeksiantavia. Huomaan selvän yhteyden tossa kyllä tähän tosielämään, mut eniten mua kiinostaa noiden kellonaikojen merkitys, koska tää on eka kerta, ku muistan ne.
Anyway, tässä nyt tällanen postaus. Olis kiva lähtee mäkkiin tai jotain, mut ikävä kyllä oon persaukinen - taas vaihteeks.

Tiedän sä tuut vielä vastaan

Siitä huolimatta, että vihaan aikasia aamuja ja mul oli vaikeuksia nousta yheksältä sängystä (sohvalta), ni kaipaan sitä mediakurssia jo nyt. Porukka oli mukavaa, vaikka jostain syystä en päässykkään niiden mukaan silleen kunnolla. Tällä kertaa jopa ihan oikeesti yritin tutustua ja ängetä mukaan, mut must tuntuu, et niiden ympärillä oli joku kupla jonka sisään ei päässy.
Yritin sitte porukkaan kuulumisen sijaan keskittyä kurssisisältöön ja kirjotin ton kurssin blogiinki yhen tekstin. Sit kirjotin Länsiväylään tekstin johon yks niistä ohjaajista ihastu ihan kunnolla. Olin oikeestaan aika ylpee siitä tekstistä, koska se oli tositarina yksinäisyydestä ja ekaa kertaa kirjotin sen tarinan muotoon. Siten se sai lisää ulottuvuutta.
Siitä kurssista vielä sen verran, et mulle jäi aika haikee fiilis, ku muut jäi sinne ja meikä lähti vähän ennen neljää hakemaan mautoa, jotta ehin ennen viittä sen hakemaan.

Anyway, seuraavat asiat on sit Pariisin matka ja 1.-12.7 kesäduuni Alepassa. Ja se täydennyshaku.
Puhuin eilen mun opon kanssa ja tultiin siihen tulokseen, et jos täydennyshaussa ei onnista, ni haen sitte Eiran aikuislukioon suorittamaan muutamia ysikursseja, eli siis käyn korottelemassa joitaki numeroita vielä. Siin olis meikän ns. viimenen mahollisuus.

Tässä vielä muutama kuva sieltä mediakurssilta.

Kiitos vielä tästä viikosta Onni, Janne, Miksu & Nora ♥ (+ Juho & Anastassia) sekä ohjaajat!

It can't always go as planned

Saan vihdoin mauton takasin ens maanantaina ja voi herraisä ku oon onnellinen siitä <3
Voisin selittää kaikkee turhaa paskaa, mut en jaksanu vastata teijän kommentteihin tossa edellisessä postauksessa, ni ilmotan nyt kaikille yhteisesti täs: En päässyt lukioon tänä(kään) vuonna!

Totta kai mua ottaa pannuun aivan saatanasti, mut omapahan oli vikani, ku en jaksanu lukee kympillä, vaikka numeroiden korottamiseen oli erittäin hyvä mahdollisuus. Apollon yhteiskoulun lukioon olisin päässy keskiarvon puolesta, mut olin just siinä alimman keskiarvon rajalla ja jäin sitte ulos niistä valinnoista. Nyt vaan suunta kohti tulevaa ja toivottavasti täydennyshaussa onnistaa. Muuten se olis iltalukio ja muutaman ysikurssin suorittaminen.

If there's no END, there can be no BEGINNING

Ku mulle soitettiin Autohuolto Lahtisesta kahden aikoihin, tunsin mun sykkeen kurkussa asti. "Vika on vaihdelaatikossa" oli vikat sanat jotka kuulin ennenku mun puhelinverkko sano ittensä irti ja koko puhelu hiljeni ja sit katkes. Ennenku soitin takasin, käperryin itkemään. Tiesin paljon vaihdelaatikon korjaus maksaa, koska äidin miesystävän autosta oli just korjattu se.

4 000€ pyöri mun päässä ku nousin lattialta ja siirryin ikkunan viereen soittamaan takasin. Kuuntelin mun tuomion rauhallisena ja sitku pyysin hinta-arviota, sieltä sanottiin 800-2 000€. Käännyin kattomaan äitiin ja lausuin hinta-arvion ääneen. Sit kysyin "korjataanko?" Se oli kauhein fiilis pitkään aikaan. Äiti vaan nyökkäs ja käännyin takasin puhelimen luokse. Vastasin "korjataan" ja sieltä kuulu vastaus, että he aloittavat sitten heti.

Helpotus oli eka fiilis, jonka tunsin. Mä hymyilin ja puristin puhelinta mun rintaa vasten. Seuraava vaihe oli ilmoittaminen isille. Koitin soittaa, mut se ei vastannu, joten tekstasin. Äiti lupas osallistua ainakin 500 eurolla, mä laitan kesäduunirahoistani 200, koska 80€ menee isille jo valmiiks yhen parkkisakon maksamisesta ja sit jäis vielä ?-summa isille maksettavaks. Ainaki saan jatkoaikaa mun mauton kanssa ja oon siitä kiitollinen!

Sit palataan muihin asioihin, joita ei paljoo ookkaan. Oon istunu himassa kattomassa Housea, kaikenlaisia leffoja ja datannu. Kesällä pitäis olla hauskaa, tavata kavereita ja sekoilla (kunhan ei mee överiks), mut ongelma on se, et mullahan ei oikein oo niitä kavereita. Oon huono tutustumaan ihmisiin, nää mun ystävät joihin oon jotenkuten tutustunu, viettää aikaa läheisempien ystäviensä kanssa omilla paikkakunnillaan. Sain kerranki facessa kuulla, et mua vihataan ihan tosissaan..

Nojoo, turhaa paskanjauhantaa. Nyt on kesä, mun luontees on vikaa ja oon lonelyperson, ni mikäs siin. Ja oon päättäny, et lopettaisin jatkuvas itsesäälis kierimisen.

Oonko muuten ainut, jonka tietyt perheenjäsenet häpee sinua itseäsi sanomatta mitään? Ei sellast normaalia "hyi hitto häpeen sua. On vitun läppää" -juttuu, vaan silleen "Häpeen sua ihan vitusti enkä haluu olla sun kans. Tää ei oo vitun vertaa läppää" -juttuu?

- Okei, eiköhän tää ollu täs. Nyt leffaan -> Salainen Valtakunta 3D

I'm so fucking afraid of this unbelieveable shit

Mun ja systerin uusi yhteinen blogi on täällä!

 

Aamu alko hyvin. En heränny krapulassa enkä tuntenu edes pääkipua. Päivä meni omalla tahdillaan, kunnes päätettiin siskon kanssa lähteä Selloon asioimaan.
Koko ajomatkan ajan mun mauto oireili päästellessään moottorista epäilyttäviä ääniä. Vasta Karamalmilla, NSN'n pääkonttorin edessä mun mauton moottorista kuulu helvetinmoinen paukahdus ja sen jälkeen järkyttävää rahinaa. Samalla hetkellä se lopetti vastaamisen kaasuun ja vauhti hiljeni koko ajan. Ajoin sen sitten tien sivuun ja ensin soitin isälleni.
Kysyin olisko ollu mahdollista, et se olis hakenu meijät pois siitä sen jälkeen ku olisin tilannu hinauksen. No, isillä ei ollu auto käytössä, koska se oli hänen vaimollaan Katilla. Seuraavaks soitin äidille, joka oli "kiireinen" (otti aurinkoa ja ui), joten hänkään ei päässyt tulemaan. Sovittiin kuitenki, että soitan hinauksen mautolleni ja äiti hakee meijät sitte sieltä korjaamon pihasta.
Tilattuani hinauksen soitin ihan paniikissa isille, koska päivystysaikaan ei saa hinausta laskulle ja hinaus olis maksanu 200+ euroa. Päädyimme tulokseen, että peruutan hinauksen ja jätän mauton siihen. Peruutin sitten sen hinauksen ja siskoni ideasta päätin, että ajan mun mauton siihen NSN'n parkkipaikalle. Siinä me ajettiin 200m 10km/h vauhdilla, koska se moottori alko paukkumaan heti ku vähänki enemmän paino kaasua. Kaikki loivatki ylämäet teki niin tiukkaa, et mun mauto oli vähällä pysähtyä siihen ja sanoa ittensä irti.

Jätettyäni mautoni siihen, otettiin systerin kanssa kaikki arvotavarat pois mautosta, lukittiin se ja käveltiin dösärille. Hypättiin 270, jolla päästiin Sellolle. Juostiin 15 minuutissa sieltä alakerran K-Marketista kolmannen kerroksen Anttilan Top Ten'iin ostamaan Housen 8. kausi. Justjust ehdittiin ja palattiin sitte venailemaan junaa. Loppujen lopuks äiti haki meijät 1h 5min odotuksen jälkeen (ensin hän sanoi, että 20 minuuttia......) ja päästiin himaan.

Miten kuva liittyy tähän postaukseen on se, että mä pelkään. Pelkään sitä, että mun ja ton mauton yhteinen matka päättyy lopullisesti tähän. Viime kilometrihuollossa mulle sanottiin, että olis aika vaihtaa uuteen. Noh, äidillä ei oo senttiäkään ylimäärästä rahaa ja isi ei missään tapauksessa suostu yksin ostamaan mulle ja siskolle uutta mopoautoa. Syytä en oikeastaan edes tiedä.
Kaiken lisäks ei oo varmaa pääsenkö lukioon ja jos pääsen Apollon Yhteislyseoon, sinne on ihan perkeleen pitkä matka. Joutuisin lähtemään varmaan 3h aikasemmin, joten kelatkaa kasiaamuja. Kolmanneks; En tiedä mitä mun ajoluvan kanssa käy, koska huomenna mulla on Diabeteslääkäri ja se antaa sit tuomionsa siitä oonko vielä ajokuntonen. Tai siis pystynkö ajamaan vaarantamatta muuta liikennettä.

En tiiä mitä tekisin. Mun tekis mieli vaan käpertyä rullalle ja itkeä, mut tiiän, et siitä ei oo yhtään mitään apua. Se ei korota mun keskiarvoa, tuo parempaa huomista tai rahaa, eikä tasapainota mun verensokereita.
What else can I do?