People say suicide is selfish and cowardly. That's bullshit. It's more selfish to expect someone to go through life feeling like shit, just so you can keep them around because they make you happy or some shit. It is not their duty to keep you happy whilst they go through hell, you fucking morons.
"If painkillers could take away the pain inside my heart"
– 24.7.2015
Ensimmäistä kertaa aikoihin mä en tunne itteäni. Ku katon vessan peilistä omia kasvojani tai mun uusimpia instakuvia, en tiiä kuka mua kattoo. En tunne sitä ihmistä.
Pieni hymy on vaihtunu tyhjään katseeseen ja alaspäin kääntyneisiin suupieliin.
Oon taas käyny mumun haudalla. Viimeks tiistai-iltana. Itkin siellä niin paljon, et mun hengitys oli katkonaista ja raskasta. Istuin siinä kiven vieressä ja pyysin apua. Jonkinlaista merkkiä siitä mihin suuntaan mun pitäis lähteä. Pientä valonpilkahdusta. Pientä töytäsyä.
Kaikki tuntuu taas hirveen vaikeelta enkä haluu herätä huomenna. Haluun sulkee mun silmät ja tietää et jään siihen pimeyteen mihin nukahdan. Etten herääkkään valosaan aamuun.
Näin Villen ekaa kertaa kuukauteen keskiviikkona. Mul oli siinä hetkessä sellanen fiilis, et ehkä mä selviin, mut sit taas vajosin pimeeseen. En enää oikein tiiä mitä teen. Mikään ei auta. Ihan sama kelle puhun, kenen kanssa oon ja kenen en, koko ajan mun takaraivossa kolkuttaa pimeys, joka kuiskailee mulle, etten riitä.
"Ne ansaitsee parempaa"
"Et osaa muuta ku valittaa"
"Ei ne välitä"
"Parempi vaan jos lähet"
En muista millon viimeks olisin halunnu pysäyttää auton moottoritien varteen ja astua jonkun auton eteen. Oon vihdoinki palanu loppuun kuten kynttilä.
En osaa pukea tätä tunnetta sanoiks enkä selittää millään järkevällä tavalla. Mun ajatukset vaan seilaa edestakasin ja haluun käydä nukkumaan. Mua väsyttää. Toisaalta taas mun on kerättävä itteni, liimattava kestohymy mun kasvoille ja lähettävä duuniin.
Kaikki tää tuntuu vaan siltä, etten pääse millään eteenpäin. Riitelen kaikkien kanssa, haluun pois, mut toisaalta haluun tietää mitä tulevaisuudella on mua varten. Mut kuinka pitkällä tulevaisuudessa? Kuinka pitkään jaksan kävellä eteenpäin helvetillinen reppu täynnä tiiliskiviä painamassa mua alaspäin? Mitä jos jotain hyvää tapahtuu viiden vuoden päästä, mut en oo täällä näkemässä sitä, koska en oo jaksanu tarpeeks pitkään?
Elämä on täynnä kysymyksiä ja mä haluun vastauksia.
Kurotin kädellä karkkipussia kohti ja otin sieltä kourallisen.
Makasin hetken aikaa selälläni ja pidin silmiä kiinni kunnes mun olo tasaantu.
Olin heränny viidennen kerran saman yön aikana matalaan verensokeriin."
Viime yö oli kaiken huippu.
Mun seuraajat aika varmasti tietääki jo, et mulla on Diabetes, sokeritauti. Se mysteerinen ykköstyyppi joka EI tule roskaruoan syömisestä eikä liiallisesta sokerin käytöstä.
Kerroin joskus Diabulimiasta, mun tavasta säädellä insuliinipistoksia jotta saisin painoa alaspäin. Noh, sen jälkeen oon hoitanu itteäni vähän miten sattuu, mut kuitenki pistäny insuliinia suht. säännöllisesti. Nyt viimesen viikon aikana kaikki on kuitenki jostain syystä kääntyny ihan päälaelleen.
Matala verensokeri on tilanne jollon veren sokeripitoisuus on alle normaalin alarajan eli 4 (3.9 on matala ja silleen). Viimesen viikon ajan mulla on ollu joka yö matala verensokeri – ainaki kerran. Viime yö on toistaseks ollu pahin.
Heräsin ekan kerran joskus vähän ennen kolmea siihen, et mul oli kylmä hiki ja sydän hakkas helvetillistä tahtia. No, otin karkkia ja sit hain ruisleivän ku olo oli vähän tasaantunu ja pystyin kävelemään. Ei menny pitkään, ni tuli seuraava. Ja sitä seuraava. Ja kolmas. Ja neljäs. Aina vaan karkkia nopeeks avuks ja ruisleipää tasaamaan pidemmäks aikaa. Ei insuliinia, koska tää on korjaavaa verensokerin nostattamista.
Viides kerta oli pahin. Joskus 7-8 maissa aamulla mittasin iteltäni 1.3 verensokeriarvon. Meinasin ihan oikeesti mennä insuliinishokkiin, koska mun sydän vaan hakkas ja olin varma, et kuolen siihen. Sain kuitenki tasattua senki puolen tunnin jälkeen.
Oon pistäny pitkävaikutteista insuliinia melkeen puolet vähemmän, jotta se ei vaikuttais öisin niin voimakkaasti, mut mikään ei auta.
Sit nää julkiset sektorit; yritin varata itelleni aikaa Jorviin Diabeteshoitajalle, koska tarviin oikeesti apua. Lisäselvityksiä tai jotain. Mua pelottaa käydä nukkumaan, koska mitä jos en herääkkään tarpeeks ajoissa ja meen insuliinishokkiin? Koska sit se on siinä ja oon kuollu.
Tää on täysin päinvastanen tilanne mun aikasempiin korkeisiin verensokereihin. Tänäänki kävin kahvilla ja jätin insuliinit pistämättä kokonaan. No auta armias, ni rojahdin autoon matalilla sokereilla. Taas. Tavallaan mussa on heränny toivonkipinä, et jos mun haima oliski yhtäkkiä alkanu toimimaan?
Toinen paska juttu on mun kitalakilevy joka on melkein keskeltä halki. Tarviin sitä pitämään mun hampaat paikoillaan oikomishoidon ja hammasimplanttien laittamisen välillä. No helvetti ne sieltä kuukausi sitte lupas laittaa mulle aikaa postitse.. Eipä oo siitäkään kuulunu.
Näiden masennuksen täyttämien vuosien tiimoilta oon oppinu nauttimaan pienistäki valonpilkahduksista. Pienetki iloset asiat saa mut hymyilemään, koska oon niin kiitollinen siitä ettei pimeys oo nielly mua kokonaan.
En nauti asioista samalla tavalla ku joskus vuosia sitte ennen mun sairastumista, mut niitäki hetkiä löytyy, ku tunnen itteni oikeesti iloseks. En kunnolla onnelliseks, mut en ihan paskakskaan. Viimeks olin aika glad, ku olin saanu puhuttua äidin kanssa asioita läpi. Ja sitä ennen.. Noh, siitä on niin vitusti aikaa etten vaivaudu edes miettimään.
On the other hand, riitelin taas vaihteeks eilen Villen kans. Siis mua vaan jotenki turhauttaa ihan vitusti se, etten osaa käsitellä asioita rauhallisesti. Ja sit haastan riitaa kaikesta mahollisesta. Eilenki riideltiin taas siitä samasta asiasta joka on käsitelty joku 200+ kertaa.
"Mä oon varma, et sua vituttaa mun ainainen valitus."
"Ei vituta. Miks et voi vaan uskoa sitä?"
No siis niin. En tiiä miks, mut mua vituttaa, et sitä ei vituta, koska mua itteäni vituttaa mun oma valittaminen enemmän ku mikään muu. Oikeesti koita nyt selvitä 24/7 omien aivojes kanssa, ku ne pyörittää pelkkää paskaa pääkopan sisällä.
Mut rehellisesti; Kuinka moni ihminen oikeesti jaksaa kuunnella muiden valitusta koko ajan? Ei se oo normaalia. Mut ehkä oon vaan kiitollinen siitä ettei se ota asioita samalla tavalla ku äiti.
Näinä päivinä unohan liian usein kiittää Villee siitä, et se jaksaa mua. Mut hei, kyl se on loppujen lopuks aika kultaa, vaik joskus haluisinki pudottaa sen katolt :))))))))))))
Kyllä, mun YT nimi on uskomattoman kaunis.
Mut siis takasin tän postauksen alkuperäseen aiheeseen eli iloitsemiseen. Pienetki asiat saa mut välillä ilosiks ja ei helvetti tämä!!
Kaikki jotka ei tiiä, ni Peter Hollens on mies joka tekee YouTubeen covereita käyttäen pelkästään omaa ääntään eikä ollenkaan soittimia! Kommentoin hänen uusimpaan videoonsa ja jumalauta sain slaagin, ku se oliki vastannu mulle. Aloin ihan oikeesti itkemään (saman reaktion koin vuonna 2010, kun Justin Bieber alko seuraamaan mua Twitterissä.. :D) ja hoin hysteerisesti "herranjumala", koska oikeesti kuinka suuri mahollisuus tällänenki on!
Ja siis……
Älkää välittäkö mun Twitter nimestä, mut ihan oikeesti! YouTubessa vastauksen saaminen on toinen juttu, mut se et sulle vastataan Twitterissä.. Voitte olla varmoja, et itkin vitusti lisää.
Tätä mä tarkotan sillä, et pienistäki asioista voi olla onnellinen! Nää voi olla hyvinki merkityksettömiä asioita vaik vuoden tai parin päästä, mut tässä hetkessä kaikki tällänen pieni huomiointi tuntuu ihan helvetin isolta jutulta :3
Mun viimesen postauksen tiimoilta soitin äidille tossa pari yötä taaksepäin ja puhuttiin melkeen tunti puhelimessa (se on Joensuussa, ni ei siks puhuttu kasvokkain) ja kerroin sille osan siitä mikä mun mieltä painaa. Nyt mul on vähän kevyempi olo.
Eilen puolestani kävin tapaamassa yhtä kaveria, jonka kanssa ei olla nähty melkeen 1,5 vuoteen ja silti juttu luisti ku mitään taukoa ei olis koskaan ollukkaa <3 En ees ollu tajunnu kuinka ikävä mulla häntä ja hänen juttuja oli ollu.
Mun viimesin postaus oli todella raskas kirjottaa. Kirjotin sitä melkein viikon verran, koska halusin saada asiat kerrottua järkevästi enkä pystyny yheltä istumalta kirjottamaan hirveen paljoa kerralla. Itkin ihan helvetisti ton prosessin aikana, koska jouduin palaamaan niihin muistoihin jotka oon halunnu sysätä pois mun mielestä. Jouduin myös käsittelemään niitä muistoja jotka oli pitkään kullattuja, mut nykyään ne vaan viiltää mun rintaa.
Oon käyny nyt kolmena peräkkäisenä yönä mumun haudalla itkemässä. Muutama ilta sitte itkin niin paljon etten saanu edes kuiskattua mitään. Sillä samalla hetkellä ku laskin mun käden siihen kosteen hautakiven päälle, aloin itkemään tosi vuolaasti ja itkin siinä varmaan vartin. Seuraavina öinä puhuinki jo jotain, mut silti itkin tosi paljon.
Jollain tapaa tää kaikki itkeminen on helpottanu mun rinnassa olevaa puristavaa tunnetta. Nyt mun täytyy vaan kerätä itteni ja puhua yhelle ihmiselle. Kertoo kuinka paljon se mua on satuttanu ja kuinka mä varmaan jatkan elämääni tästä eteenpäin ilman häntä. Se tulee olemaan vaikeeta, mut siitä hetkestä lähtien ku mä tajusin, et itken enemmän ku hymyilen ajatellessani häntä, ni tulin siihen tulokseen, et tää ei oo enää tervettä.
Mä nukun ihan helvetin paljon. Viimeks nukuin näin paljon joskus syksyllä 2014, ku mulla oli tosi pahat fiilikset ja stressasin kaikkea. En saa nukahdettua illalla, herään keskellä yötä ja sit ku saan unta, ni nukun pitkälle iltapäivään ja sit nukun vielä jonkun 4-5h illemmalla. Jos en kävis töissä, ni nukkuisin varmaan 70% vuorokaudesta. Ens viikolla se on mahollista, koska mul on loma. Jotenki toivoisin, et mul olis töitä, jotta saisin rahaa ja koska mul ei oo muutenkaan mitään odotettavaa/tekemistä, ni työt ei olis huono vaihtoehto.
En tiiä mitä teen Weekendin kans. Olin ihan riemuissani menossa sinne, mut nyt… Must tuntuu etten haluu mennä sinne lainkaan. Ehkä myyn mun lipun ja laitan saamani rahat matkakassaan jotta pääsen etelään syksyllä.
Paljon on taas pohdittavaa ja niin vähän ihmisiä joille voin puhua loukkaamatta heitä.
"Tuijotin omaa kuvaani seinässä roikkuvasta ovaalin muotoisesta peilistä.
Halusin lyödä mun kuvajaista nyrkillä.
Mun kuvajainen heijastu veden pintaan sininen taivas taustana.
Löin mun käden veden pintaan ja katoin kuinka mun kuvajainen väreili pois."
Oon edelleenki sillä tiellä, mut en oo kauheesti edistyny viimesen parin kuukauden aikana.
Mun blogin suosituin postaus; Depression in me kertoo aika laajalti siitä kuinka sairastuin masennukseen; mikä sen laukas ja miten se kehitty pahempaan suuntaan. Nyt ajattelin, et ehkä mun on aika valottaa kyseisiä aikoja vähän yksityiskohtasemmin. Samalla käyden tietysti läpi myös niitä aikoja, jollon kaikki tuntu menevän paremmin. Tän voittamiseen voi mennä vielä vuosia, mut ainaki oon menossa oikeeseen suuntaan – suurimman osan ajasta. Takapakkia tietenki tulee vielä kohtalaisen usein, mut eiköhän tää tästä.
Taisteltuani kuukauden vasen käsi tiukasti rintaa vasten vuonna 2011 (oikeestaan 2010-2011 vaihteessa), mä avasin suuni Jorvissa mua hoitavalle lääkärille, vaik olin ensin päättäny, etten sano mitään. Olin nimittäin kuullu ja nähny tarpeeks monta kauhutarinaa siitä mitä mielenterveyden häiriöistä kärsiville ihmisille tehään (lähinnä ne keskiaikaset lobotomia -jutut...), enkä halunnu joutua mihinkään sen tyyliseen. Noh, kuten muistatte, avasin kuitenki suuni ja siitä pahin aika varsinaisesti alkoki.
Jorvin nuorisopsykitrian poliklinikka sijaitsi tohon aikaan täsmälleen samassa paikassa jossa nykyään on se Diabetespoliklinikka. Mä kävin siellä viikottain ja näytin joka kerta siltä, et oon täysin luovottanu elämässä; verkkarit, pitkähihanen paita, tennarit ja todella epäinhimillisessä kunnossa olevat kusenkeltaset hiukset.
Ekalla tapaamiskerralla muistaakseni mun molemmat vanhemmat oli mukana ja mä annoin niiden hoitaa puhumisen. Jotenki muistan hämärästi sen, et isi otti asiat hyvinki rauhallisesti, mut äiti oli jo sillon sitä mieltä, et mikä sen kasvatuksessa on menny pieleen, ku musta on tullu tällänen. FYI, syy ei edelleenkään oo kasvatuksessa.
Mulla oli tohon aikaan 3 pientä pintaviiltoa vasemmassa käsivarressa ja jos en olis koskaan tehny lisää, ni mulla ei olis varmaankaan edes kummempaa jälkeä niistä. Jossain mun Tumblrin syövereissä on kuvat Joulukuulta 2010 ja Syyskuulta 2013. Kolme vuotta ja niin helvetin paljon syvempiä ja tummempia jälkiä tossa jälkimmäisessä kuvassa, et herranjumala sentään. Mut toisaalta niin kauan ku pääsin eroon ees hetkellisesti mun henkisestä kivusta, ni kaikki oli sallittua.
Anyways, siellä käyminen autto jonkun verran, mut taistelin silti mun demoneita vastaan jatkuvasti. En saanu Jorvissa oikein puhuttua asioita enkä vieläkään oo varma minkä takia. Vajosin hiljakseen syvemmälle ja muistan edelleenki niin elävästi kaikki ne tunteet, ku mun vatsaa väänsi ja halusin vaan pois. Koen kyseisiä ongelmia edelleenki, mut joitaki asteita lievempinä.
No Ulfåsa oli mulle sellanen käännekohta, koska käytyäni siellä ekan kerran muutamaa kuukautta myöhemmin, itkin kotiin tullessani ja huusin kaikille. Mä olin saanu siellä vastaanotolla itkeä ja se nainen, jonka kanssa puhuin, oli päässy heti mun ihon alle ja tuonu esille niitä asioita, joita kätkin, ku en voinu puhua kellekkään. Olin henkisesti tosi uupunu, mut omalla tavallani helpottunu siitä, et olin saanu vihdoinki kertoo jollekki niitä asioita jotka paino mua alemmas.
Korjauksena mun tohon alkuperäseen masennuspostaukseen, syvimmät arvet on tullu vuonna 2013, ei 2011, mut koska kirjotin kyseisen postauksen lähes 3 vuotta sitte (2012), ni siihen aikaan ne oli syvimmät.
"Depressed people love the rain.
Because they are no longer crying alone."
Kaikki oli vuoristorataa siitä eteenpäin; oli hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Oli päiviä jollon kirjotin lyhyitä stooreja siitä kuinka ajoin mun mautolla kolarin ja kuolin hymyillen. Oli päiviä jollon kaikki ei sattunu niin hirveesti. Mut koskaan en saanu sitä puristavaa tunnetta pois mun rinnasta, et mun pitäis päästä pois.
Syksyllä 2012 tuli ilmotus radiosta, et Justin Bieber tulee Suomeen. Noh, tää ei sinänsä vaikuttanu mun mielentilaan erityisemmin, mut liityin Facessa erääseen keikkaryhmään ja tutustuin siellä ihmisiin. Niistä tuli mulle tuki ja turva. Muutamasta ihmisestä tuli mulle erityisen läheisiä ja yksi heistä oli ensimmäinen henkilö, joka sai mut lopettamaan itsetuhoset ajatukset hetkeks. Itkin sinä yönä onnesta ja oon edelleen siitä todella kiitollinen. Myös muutaman muun kanssa ollaan porukassa tuettu toisiamme ja itketty monet itkut. Vaikka ollaanki ajauduttu kauas toisistamme, ootte mulle kaikki rakkaita :3
Vuosi 2013 oli mulle todella käänteentekevä. Sain mun ensimmäisen kesäduunin, rakastuin, viilsin ranteeseeni 7 helvetin syvää uraa ja olin tosi sekasin. Olin samaan aikaan onnellinen ja samaan aikaan halusin kuolla. Olin niin confused, et itkin öisin, mut päivisin pistin mun kasvoille aurinkoisen hymyn. Tätä aikasemmin olin siis näyttäny mun pahan olon kotonaki ihan selkeesti enkä pahemmin hymyilly. Vuonna 2013 hymyilin ensimmäistä kertaa todella aidosti sitte vuoden 2010 ja olin hetkellisesti onnellinen.
Piirsin, kirjotin ja hukutin itteni musiikkiin, koska niistä oli tullu mun tapa selvitä pahojen aikojen läpi. Pahimpien aikojen läpi en selvinny enää kyseisillä metodeilla, vaan tartuin suoraan veitseen ja itkin niin paljon, et mun rintaan sattu enkä saanu kunnolla henkeä.
"Tears are how our heart speaks
When your lips cannot describe
How much you are hurting"
Heinäkuussa 2013 tapasin Villen. Oltiin samassa kesäduunipaikassa ja koska kumpikaan ei tuntenu toisiaan millään tavalla, ni oli helppo alottaa puhtaalta pöydältä. Oikeesti ku mietin asiaa, ni se on se ihminen, jonka takia mä oon jatkanu mun maanpäälistä taivalta näinki pitkään. Vaik rasitan sitä selkeesti mun valituksilla, ni oon kiitollinen siitä, et se on jaksanu kuunnella ja aina sanoa jotain.
Syyskuussa 2013 kaikki kuitenki romahti ja muistan itkeneeni meijän sillosen kämpän vessan lattialla niin voimakkaasti, et taituin ihan kaksin kerroin. Purin hampaita yhteen tiukemmin ku koskaan aikasemmin, koska en halunnu, et kukaan kuulis pihahdustakaan. No, kukaan ei onneks kuullu.
Se tais olla ihan virallisesti ensimmäinen kerta, ku mun käsivarren jäljistä valu verta ja joista sit lopulta on jääny huomattavat vaaleenpunaset kohoumat tälleen kahen vuodenki jälkeen.
Samaan aikaan kävin edelleenki Ulfåsassa ja vaikka se mun psykiatri oliki kauheen hyvä kuuntelemaan ja oikein ammattitaitonen, ni en mä koskaan oikeen tuntenu pääseväni pinnalle meren syvyyksistä. Tunsin mun olon paljon paremmaks ku puhuin Villen kanssa, mut jossain vaiheessa ymmärsin kuinka paljon mun huolet oikeesti rasitti sitä (I know you're brave but you need a break), joten lopetin ja hiljenin.
Vuonna 2014 mun lukio-opiskelu alko menemään huonompaan suuntaan ja mitä enemmän olin poissa, sitä suurempi sinne menemisen kynnys oli. Lopulta lopetin ja keskityin mun duuniin, jonka olin saanu Syyskuun lopussa.
Mä en puhunu sanaakaan Villelle enkä edelleenkään oo varma mitä fiiliksiä mä sillon päässäni pyörittelin. Siis kyseisinä kuukausina. Olin tavallaan helpottunu, et en vaivannu sitä mun ajatuksilla ja huolilla. Samaan aikaan opettelin selviimään kaikesta ite. Täytin 18 Tammikuussa ja tiesin, etten vois turvautua muihin ihmisiin koko loppuelämääni. Mun piti oikeesti keksiä ja kehitellä erilaisia tapoja pitää mun ajatukset poissa niistä syvyyksistä joissa kaikki mun demonit odotteli.
Mä vahvistuin.
Hetkellisesti.
Kesän alku oli hienoa aikaa ja tunsin pitkästä aikaa itteni vapaaks. En vajonnu masennuksen kouriin ja ajattelin voitonriemuisesti, et oon vihdoinki vahvistumassa – voittamassa tän kaiken.
Huhhuh että osasin olla väärässä.
Jo Heinäkuussa tartuin veitseen uudemman kerran ja itkin sinä yönä niin helvetin paljon, et en meinannu saada edes henkeä. Olin vajonnu samalle tasolle millä olin ollu vuonna 2012. En ollukkaan menossa parempaan suuntaan. Tai olin, mut sit tuli todella, todella, iso takapakki. En tiiä tarkkaan mikä senki laukas, koska kesä oli helvetin mahtavaa. Käytiin Villen ja Alisen kanssa kuvailemassa paljon ja ilma oli ku morsian.
Mut joku mun sisällä meni rikki.
No sit tuli syksy ja lukio alko jälleen. Olin varmaan ensimmäisen kuukauden ajan ihan kohtalaisen hyvin koulussa. Lokakuussa mä päätin, et vähennän mun stressiä ja suoritan lukion neljässä vuodessa. Muistan vieläki elävästi sen hetken ku istuin opon huoneeseen ja se kysy multa miten voin. Purin mun posken sisäpuolta niin kovaa, et se alko vuotamaan verta, mut aloin joka tapauksessa itkemään ja varmaanki sillä hetkellä mulle tuli selväks, et en kuitenkaan jaksa lukiota just sillä hetkellä.
Muistan edelleenki isin silloset sanat kuinka en saa stressata opiskelusta, mut näinä päivinä mä vaan tiedän, tiedän, kuinka pettyneitä mun vanhemmat muhun on. Kumpikaan ei sano sitä ääneen, mut sen näkee niiden kasvoista, tavasta jolla ne puhuu mulle. Siitäki huolimatta yritän parhaani ja koitan hymyillä paljon jottei tulis kysymyksiä mun voinnista.
Lukiessani noita viime syksyisiä postauksia, mä nään kuinka paljon oon asioita ajatellu ja kuinka paljon järkevämmin ne oon muotoillu ku nää uusimmat postaukset. Edelleenki painin sen asian kanssa, et haluunko tuhota itteni olemalla hiljaa vai tuhota jonkun muun lastaamalla mun huolet sen päälle. Ei varmaan tuu yllätyksenä, et päädyn joka kerta tuhoamaan pienen osan ittestäni piilottamalla kaiken mun sisälle.
No mitä nyt 2015 on tuonu tullessaan?
Ihan vuoden alussa olin aivan helvetisti duunissa. Mul oli kiireitä ja olin tosi tyytyväinen, koska tunsin jälleen oikeesti eläväni. Ilman kirkasvalolamppuaki pärjäsin vallan mainiosti ja hymyilin. Hymyilin asiakkaille, puhuin niille ja tunsin oikeesti omanki fiilikseni nousevan joka kerta, ku joku vanhemmanpuoleinen mies toivotti hyvää viikonloppua tai jos olin suositellu jotain elokuvaa jollekki ja sit elokuvaa palauttaessaan kyseinen henkilö kehu sitä leffaa.
Maaliskuussa mä tein uudestaan masennustestin netissä. Sain tulokseks 16/30 aikasemman 29/30 sijaan. Olin niin onnellinen siitä! Mä olin ihan oikeesti menossa todella hyvään suuntaan. Ehkä mun demonit ei loppujen lopuks osannukkaan uida ja sain ne hukutettua?
Tänään tein kyseisen testin uudestaan ja mua odotti ruudulla uus tulos; 24/30. Myönnän ettei kyseinen tulos yllättäny mua lainkaan.
Tarmottomuus, vaikeus ryhtyä tekemään asioita, yleinen väsymys
Mielihyvän ja ilon kokemisen puute: koti, harrastukset, opiskelu, työ
Voimakkaat syyllisyyden tunteet, arvottomuuden tunne ja itsetunnon lasku
Vetäytyminen ihmissuhteista ja negatiivisten ajatukset muista ihmisistä
Kipuoireet, kuten selkä-, lihas- , nivel- ja vatsakivutsekä päänsäryt
Toivottomuus ja kuolemaan liittyvät ajatukset (ajatus kärsimyksen loppumisesta)
Kattelin noita masennuksen merkkejä ja huomasin yhtäkkiä, et osa noista oli poistunu musta kokonaan viime vuoden lopuilla. Lihavoin tohon huvin vuoks ne jutut joista en oo melkeen puoleen vuoteen kärsiny, mut jotka on tullu takasin viimesen kuukauden aikana. Ne joita en oo lihavoinu on ollu vähintäänki osittain päällä koko ajan.
Kesäkuu on menny puolittain unessa. En saa ees töissä rauhaa mun ajatuksilta ja mun parantuminen on todellaki keskeytyny. Keräilen nyt hitaasti mun särkyneen sielun palasia ja koitan löytää sen liiman jolla saan ne taas yhteen. Oon käyny useesti mumun haudalla puhumassa ja istumassa. Pidän kättä sen kylmän hautakiven päällä ja puhun niin pitkään ääneen, kunnes murrun, puhkeen kyyneliin enkä pysty puhumaan. Sit vajoon siihen kiven viereen ruohikolle ja itken. Pyörittelen kaikenlaisia ajatuksia mun mielessä ja palatessani takasin autolle, mul on parempi olla. Oon saanu jakaa mun taakkaa jollekki joka jaksaa varmasti sen kantaa.
En tarvii neuvoja. Tarviin vaan jonkun joka kuuntelee tuomitsematta mua.
