Bit less Stress

"Astuin sisään opinto-ohjaajan huoneeseen väsyneenä, stressaantuneena ja huomattavan ahdistuneena.

Hän huomasi välittömästi mun mielentilan ja kysy saanko nukutuksi tarpeeksi paljon.

Vastasin lyhyesti 'en'.

'Miten sä voit?'

Mä aloin itkemään."

Mä en oo ollu lukiossa yhtä ainoota täyttä päivää ensimmäisen jakson koeviikon jälkeen.
En oo vaan pystyny menemään sinne ja vastailemaan kaikkien kysymyksiin, et missä oon ollu. En oo pystyny sanomaan äidille päin naamaa, etten jaksa tätä.

Tiistaina tein päätöksen ja menin puhumaan opolle. Puhuin sen kanssa miltei kaks täyttä tuntia ja nyt suoritan lukion neljässä vuodessa. Tosin sekään ei ole kuulemma realistista, että pystyisin sen tekemään.
Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisesti opiskelen neljän vuoden jälkeen Eiran aikuislukiossa ja kirjotan sitte sieltä itteni ylioppilaaks.

Mua ei ahdista tällä hetkellä oikeestaan mikään. Isi halas mua eilen tiukasti ja sano, etten saa ottaa stressiä opiskelusta ja se helpotti mun mieltä ihan tajuttomasti! En oo aikasemmin edes tajunnu, et isi on loppujen lopuks noin ymmärtäväinen.

Anyway, hassuinta on se, et mä luulin päässeeni tästä masennuksesta jo aika hyvin irti. No, oon nyt pahemmassa jamassa, ku viime vuonna tähän samaan aikaan, vaikka mulla oli sillon mauton kanssa ihan järkyttävät ongelmat.

Nyt mulla on ainaki vähän vähemmän stressiä koulun kanssa, vaikka toi meneeki pahasti perseelleen.

This is the last Call

"Äiti on himassa, mä en voi jäädä nukkumaan.

Äiti lähti duuniin, mä voin nukkua vielä hetken pidempään.

Äiti saattaa tulla aikasemmin himaan, mun täytyy paeta Selloon.

Mä putosin pois.

Mä oon 2 minuuttia myöhässä, meen kauppaan ja lähen pois.

Mä oon ajoissa, itkettää ja peruutan auton pois koulun pihasta."

Tunnen vaan oksien katkeilevan mun jalkojen alla, ku kävelen hiljaa metsässä ja tarkkailen välillä kelloa; jos nyt voisin mennä himaan ilman, et äiti epäilee mun olleen poissa koulusta tänäänki.

Tänään mä laitoin ensimmäistä kertaa vuoteen psykiatrilleni viestiä, jos mun olis mahollista päästä puhumaan sen kanssa. Selvisin alkuvuoden ja kesän ilman pahempia komplikaatioita, mut nyt ton kirkasvalolampunkaan avulla en oo päässy kiinni tähän syksyyn. Rupeen jo nyt putoilemaan kursseilta ja itken itteni monesti illalla uneen. Joskus huomaan valvovani vielä puol viiden aikaan sängyssä pyörien.

Kauheinta tässä on se, et mulla ei oo ketään, jolle voisin kertoo kaiken. Villelle jätän kertomatta muutamia asioita ihan vaan sen takia, et en haluu sen tietävän. Ja äiti puolestaan on äiti. Isille en vieläkään pysty kertomaan kaikkea, koska musta tuntuu, et se ei oo hirveen hyvä tukemaan ihmisiä.

 

 Yhtäkkiä kaikki asiat vyöryy mun päähän ja hautaa mut alleen. Kattelen mun seinillä olevia kuvia mun nuorista vanhemmista ja musta ja Fannysta. Ajoista, jollon kaikki oli vielä hyvin. Ajoista jollon äiti ei tienny saavansa masentuneen ja itsetuhoisen diabeetikkotyttären tai kapinallisen Korea-fanin.

Ajoista jolloin mä olisin nauranu, jos joku olis kertonu mitä musta tulee, millanen musta kasvaa.

Mua ahdistaa, et joku päivä kaikki ne asiat, joita mä en oo mihinkään kirjottanu tai kellekkään kertonu, tulee esille ja mun ihmissuhteet tuhoutuu. Niin on melkein jo käyny. Ei oo olemassa ihmistä jonka kanssa mä pystyisin olemaan varauksetta oma itteni. Et voisin kertoo sille kaikki tunteeni ja itkee.

Mä en voi satuttaa ketään niin paljon.

Oon hyödytön ja tuotan kaikille koko ajan pettymyksiä. Käytän liikaa rahaa, opiskelen liian vähän, mun pitää valmistua kolmessa vuodessa, täytyy hankkia ite fyrkkaa, äidin mukaan tarviin lääkityksen (mut mä tiedän tappavani itteni niillä ennenku syön niitä kunnolla)...

 

Joskus oikeesti mietin, et mitä tapahtuis jos mä purkaisin kaikki tunteeni äitiä, isiä, Fannya ja Villeä kohtaan? Kuinka moni pystyis kattomaan mua sen jälkeen silmiin ja kuinka moni jäis?

Ketkä käskis mun painua helvettiin tai lopettais hiljalleen mulle puhumisen?

Kuinka moni nytki kattoo mua ja miettii, et "mikä tonki tytön kasvatuksessa on menny pieleen?"

Montakohan kertaa mäki oon istunu mumun haudalla ja itkeny siinä. Oon pitäny kättäni siinä kylmän kiven päällä ja puhunu. Oon kertonu sille kaiken mitä ikinä mun mieleen on tullukkaan. Tiiän, et mumu tietää kaiken jo valmiiks, mut haluun aika ajoin purkaa mun mieltä siinä.

Monesti toivon, et mumu olis täällä, jotta äiti vois puhua sille mun sijaan. Mun mielestä on hienoa, et voin auttaa äitiä ja se luottaa asioitaan mulle, mut joskus musta tuntuu, et romahdan sen kaiken painon alla. Sit meen mumun haudalle ja istun siihen puoleks tunniks vaan itkemään ja sopertamaan asioita.

Se auttaa joka kerta ja sit oon taas hetken aikaa vähän kevyemmällä fiiliksellä. Koska tiiän, et joku kuuntelee eikä tuomitse mua.

13 viikkoa siitä, ku mä rikoin mun 10 kuukauden putken ilman ensimmäistäkään viiltoa. Nyt neki jäljet on vaan häilyviä arpia vasemmassa käsivarressa. Välillä mä vaan katon niitä häilyväisiä raitoja ja ilman mitään syytä haluun tietää oonko vielä hengissä vai oonko jo kuollu.

Harvemmin kuitenkaan teen mitään kokeillakseni sitä ja toistaseks taidan olla elossa.

I'm not gonna harden my heart – At least now

Siis oikeesti herranjestas mä oon taas jättäny tän blogin ihan heitteelle. Mut toisaalta ku oon pantannu kirjottamista niin pitkään, ni nyt olis tosiaanki oikeesti ihan asiaa eikä vaan joutavaa paskanjauhantaa, jota täältä liian usein oon löytäny.

Näin aluksi loin Spotifyhyn "Soundtracks" -nimisen soittolistan. iTunesin vannoutuneena käyttäjänä tohon sovellukseen vaihtaminen tuntu kauheelta pettämiseltä, mut toisaalta käytänhän mä muita Applen ohjelmia ja tuotteita kuitenki. (perkele)
Kyseisellä soittolistalla on ihanaa musiikkia, koska mä oon ihan soundtrack friikki. Melkein joka vitun leffasta löydän ainaki yhen (yleensä lopputekstien aikana soiva kappale) erittäin kivan biisin.
Näinpä loin sitte ihan oman soittolistan niille ja tällä hetkellä se kattaa 137 biisiä eli n. 7h musiikkia ja leffojen määrä on ihan järkyttävä.

Syyskuu on täydellinen aika kuvata sumuista luontoa. Kyseisessä kuvassa _EI_ ole tupakansavua vaan ihan oikeesti golfkentän yllä leijailevaa sumua.
Oon käyny paljolti kuvailemassa, koska nyt mulla on kulkupelikin!!

Elikkäs. Mulla oli inssi 11.9 ja pääsin sen ykkösellä läpi! Sain vieläpä kehuja tutkinnon vastaanottajalta, että mun kyydissä oli mukava istua ja jutella. Hymyilin kuulemma niin paljon ja kivasti, että antoipa kyseinen mies mulle vielä 15€ arvoisen lahjakortin A-katsastukseen.

Autohan mulle oli jos ostettu edellisenä lauantaina. Luumun värinen Toyota iQ on siis kyseessä. Nelipaikkainen ja kaksiovinen kaunotar.
Mulla on joku addiktio noiden autojen nimeemisen kanssa, joten nimesin sitte tämän Luumikseksi. Isi tosin kirjottaa nimen Loomis, mut samalla tavalla se joka tapauksessa lausutaan. Mutsin Dodgella tai faijan Priuksella ei oo kummallakaan toistaseks mitään nimeä.

No heti torstaina hyväksytyn inssin jälkeen lähettiin hakemaan kyseistä autoa kotiin Hämeenlinnasta. Varasuunnitelmahan oli, et isi olis hakenu sen Katin kanssa perjantaina Tampereenreissullaan, mut onneks sain heti sen väliaikasen ajoluvan.

Perjantaina otin suunnaks Pohjois-Savon. Lähin siis tapaamaan pikkusiskoa Rautalammille ja olin siellä pari yötä. Välittömästi sain ekat ylinopeussakotki.... Mut ei siitä sen enempää.
Se reissu oli kiva ja matka Savoon oli puuduttava ku mikä. Nukuin välillä puolisen tuntia niillä rekkojen lepopaikoilla, jotten olis nukahtanu rattiin. Mulla soi matkamusiikki koko ajan ja biletin ihan tyytyväisenä. Kotiin päin tullessa matka suoriutu nopeemmin ja ainoot pysähdykset oli sillon ku vastasin johonki tekstiviestiin tai kävin pikaisesti facessa.
Maanantaina palasin kouluun ihan tyytyväisenä, vaikkaki bensa ihan finito.

Sainpahan sitten duuniaki Friisilän FilmTownista.
Alotin siellä viime sunnuntaina ja oon tehny nyt kolme peräkkäistä vuoroa. Seuraava onki vasta maanantaina.
Ekaa kertaa ikinä hyödynsin suhteita. Tai oikeestaan mutsi hyödynsi. Kyseessähän on liike jossa mamman entisen duunikollegan tytär on myyntipäälikkönä. Sinne tarvittiin osa-aikaista työntekijää ja mulle noi viikonloppu- ja iltaduunit on ihan unelma, koska opiskelen kuitenki täyspäiväisesti lukiossa.
No ainaki ihmiset on mukavia. Vielä vähän väliä meen paniikkiin, ku en osaa jotain ja mun posket hohkaa sit kivan punasina jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Mut kyl se tästä, ku opettelen hallitsemaan mun hermot kunnolla. Hyvin kuulemma kuitenki osaan jo tehä työni. Tilitys vaan on vielä ihan outo aihe.

Mulla on koeviikko käynnissä ja panikoin muutamaa tehtävää, jotka pitää palauttaa tai muuten en pääse kurssista läpi. Vähän olen myöhässä juu, mut tässähän mulla on pelkästään aikaa kokeiden jälkeen, ku ei oo hetkeen duuniakaan.
Toisekseen mun pitäis hankkia verokortti ja oon aika pulassa sen kanssa, mut onneks isi tietää nää asiat hyvin ja siltä voi kysyy.

Ens jaksossa mulla on enemmän kursseja suoritettavana ku koskaan aikasemmin, koska joudun tekemään pari ykkösvuoden kurssia, joista en päässy läpi edes uusintakokeissa.
Ja sit on muutama niitä, jotka jouduin keskeyttämään, ku mun mauto lopetti yhteistyön mun kanssa keväällä.

 

Homol oli kamera ja ei jumalauta
Ps. Mul on shortsit tuol alla

Sit tällasta pientä kuvailua on ollu käynnissä, koska syksyllä on niin kauniin väristä ja siitä pitää ottaa todellaki kaikki irti vaikka onki ihan vitun kylmä.
Luojan kiitos toi mun auto lämpee nopeesti eikä se tuulilasi jäädy sisäpuolelta.

#kutsumua – I'm who I am and proud of it

 

Seitsemän vuotta oon kuullu ittestäni kommenttia kuinka lihava oon, kuinka en kuulu joukkoon. Muhun on luotu inhoavia, halveksivia katseita pitkin käytäviä. Viimesen viiden vuoden aikana tilanne meni niin pahaks, et oksensin useesti koulussa. Inhosin sinne menemistä, lintsasin ja rukoilin äitiä ettei mun tarvitsis palata kouluun. Kaiken tän aikana sain mun keskiarvon pidettyä kuitenki seiskan yläpuolella.
Yläasteella aloin lihomaan, koska mun diabetes todettiin ja rupesin pistämään insuliinia niin et mun syömä ruoka imeyty mun kehoon. Sitä aikasemmin laihduin rajusti ja olin hetken tyytyväinen itteeni.
Mä en ole mielisairas. Masennus on vakava sairaus, joka luokitellaan mielialahäiriöihin ja se varjostaa mun elämää joka päivä. Useesti kaikki on paremmin, mut sit taas asiat romahtaa ja kuulen sitä kuinka mielisairas mä oon.
Kaikki tää on jättäny mun sydämeen, itsetuntoon ja ihoon jälkiä. Mä kannan kaikkia niitä mukanani muistuttamassa siitä, et oon taistelija ja kaikki tulee kääntymään paremmin. Enää en peittele mun käsivarsia, en ota kommentteja niin vakavasti, enkä anna asioiden murtaa mua.
Oon vahva, oon taistelija. Oon minä ja ylpee ittestäni.

Kaikki varmaanki on jo tuttuja tän #kutsumua haasteen kanssa.

Mä oon hiljalleen pääsemässä irti masennuksen kynsistä ja oon ylettömän kiitollinen siitä ihmisille, jotka on jaksanu mua kuunnella (tiiätte keitä te ootte), mut kaikkein suurimman kiitoksen ja kunnian annan kuitenki ittelleni. Seittemän vuotta mä oon taistellu itteni kanssa, viillelly ja itkeny itteni uneen.

Tänään voin kuitenki sanoa, et oon saanu mun hymyn takasin, en ajattele itteni tappamista, ja mulla on fiilis, et tulevaisuudella on jotain mukavaa mun varalle.

Mikään ei oo itsestäänselvyys, joten kyl mä edelleen aion tehä asioita hyvän tulevaisuuden eteen, mut kaikki ei näytä enää täysin toivottomalta.

Sain wanhoihin parin, taivaansininen mekko on etsinnässä, puolentoista viikon päästä on inssi, perjantaina mennään faijan kanssa kattelemaan autoja, joulukuussa Enriquen keikka Villen kans, syyslomalla Ideaparkkiin...

Mul on edessä kaikkee odottamisen arvosta.

Mä vaan halusin olla prinsessa

Kuvissa esiintyvä mekko EI ole minun omani

Enkä tanssi wanhojanikaan siinä

Viime sunnuntaina mulla, mutsilla ja 9v pikkusysterillä oli kuvaukset erään kartanon pihalla.
Sain sitä varten lainaan yhen frendini wanhojentanssimekon, jota hän käytti Helmikuun 2013 wanhoissa tanssiessaan itse.

Koska mä suurinpiirtein jo tiedän, etten oikeesti tanssi (mikä on surullista, mut omapahan on syyni..) niitä wanhoja, ni tää oli ihanan erikoinen tilaisuus pukea päälle prinsessamekko edes kerran mun elämäni aikana.

 

Kieltämättä mua vituttaa joka sekunti enemmän, etten ollu ajoissa ton wanhojentanssiparin hankkimisen kanssa, koska tällä hetkellä sen puuttuminen on ainoo este sille miks en oo menossa tanssimaan.

Toi pinkki ei välttämättä oo ihan mun väri, koska oon kauheen kalpeen näkönen siinä. Jos tanssisin, haluisin vaaleensinisen mekon :3

Mut se siitä valittamisesta. Ehkä on ihan hyvä jos vaan keskityn opiskeluun tänä vuonna...?

Thanks for all the smiles – Now's your turn to rest in peace

"Tavallinen koulupäivä ja tavalliset ajatukset.

Hypäriin asti kaikki meni hyvin ja sujuvasti, mut hypärillä avasin mun läppärin kannen.

Ensimmäinen asia jonka mä näin oli 'RIP Robin Williams'.

Tiesin heti kenestä puhuttiin."

Mun oli tarkotus postata tänään mun ekasta kunnon koulupäivästä lukion toisella luokalla.
Iltapäivällä mun suunnitelmat kuitenki muuttu täysin, ku törmäsin tähän uutiseen, et Robin Williams on kuollu.
Se iski muhun ku salama kirkkaalta taivaalta, enkä tietenkään uskonu aluks, et tää uutinen oli todellinen.
Se kuitenki oli.

Robin Williams oli ensimmäisiä näyttelijöitä, joita mä tunnistin nimeltä. Flubber ja Jumanji kuulu mun lapsuuteen tosi voimakkaasti ja rakastin molempia leffoja.
Rakastan niitä vieläki.
Ensimmäinen mun näkemä elokuva, joka ei ollu piirretty, tais olla Flubber. Muistan vieläki rakastaneeni sitä vihreetä olentoa ja itkeneeni siinä leffassa moneen otteeseen. Myös Jumanjin lopussa itkin ihan äärettömän paljon.

"The worst thing in life is not to end up all alone.

The worst thing in life is to end up with people

who make you feel all alone"

– Robin Williams

Kaikki jotka kamppailee masennuksen kanssa, ootte joskus harkinnu itsemurhaa, mut ootte vielä täällä: Oon teistä ihan vitun ylpeitä!

Maailma menetti hauskan tähden, upean ihmisen, hienon isän ja sydämellisen ystävän.
Taivas sai yhden enkelin lisää.

More space, less time

Virallisesti heräsin tänään joskus varttia vaille kymmenen aamulla, koska mun parvekkeen katosta putos ampiainen suoraan mun kaulalle ja kaikessa ihanuudessaan pisti siihen ihan kivasti.
Onnekseni en oo allerginen niille/niiden pistoille, joten paikka ei ees turvonnu. Se oli vaan hetken aikaa punanen ja kipee, mut seki meni ohi.

Abt. 9 tuntia on kulunu siitä, ku faijan metallinpunasen Toyota Priuksen takavalot hävis näkyvistä ja vei mun 16v systerin, Fannyn (aka Riko) mukanaan Rautalammin lukiota kohti.
Mä oon parhaani mukaan yrittäny suhtautua positiivisesti siihen ajatukseen, et nyt siivoon hiekkiksiä ja kissojen kusia aikalailla keskenäni.
Tän lisäks joudun kestämään aika montaa muutaki asiaa, jotka me ollaan aikasemmin Fannyn kanssa jaettu.
Positiivisina puolina koitan pitää sitä, et ainakaan mun ei tarttee riidellä Fannyn kanssa, et nyt riitelen vaan äidin ja Nessin kans.

Tänään oli mun viiminen kesälomapäivä. Mulla oli tänä vuonna n. 4,5 kuukauden kesäloma, koska huhtikuun alussa mun mauto pamahti ja taloudellisista syistä en voinu sitte matkustaa kouluun.
Tänä vuonna se tulee korjaantumaan, ku saan kortin ja auton ja suoritan "muutaman" ykkösvuoden kurssin tässä samalla. Raskastahan tää tulee olemaan, mut mä vaan yritän selvitä parhaani mukaan.

Maattiin Villen kans melkeen koko päivä mun partsilla tuulettimen kanssa ja nukuttiin puoliks. Molempia vaan väsytti ihan helkkaristi ja mä tuun tarvitsemaan kaiken mahdollisen unen.

Huomenna joudun nousemaan 5.15, jotta ehin 6.00 bussipysäkille ja 7.30 lähtevään bussiin, jolla sit matkaan kouluun. Vähän vituttaa nousta heti aluks noin aikasin, mut meen vaikka läpi harmaan kiven sillä tiedolla, et kohta mul on auto, jolla pääsen puolessa tunnissa koululle :3

Viime vuosi meni vähän niin ja näin, mut tänä vuonna oon päättäny tosissani panostaa.
Koitan kans saada vaik jonkun ykkösistä ittelleni pariks wanhoihin tai jotai, koska en haluis jättää niit väliin sen takii ettei mulla oo paria..

Sit suihkun kautta nukkumaan.

I'm just getting started and the summer is already ending

"Istuin hiljakseen himassa ja kuuntelin musiikkia.

Ajokortin loppuun suorittaminen ei ollu onnistunu ihan miten olin suunnitellu ja kaikki muuki kusi.

Heinäkuu oli samantyylistä paskaa. Kunnes Elokuun eka päivä muutti kaiken.

Yhtäkkiä huomasin toivovani, et kesä jatkuis vielä ainaki kuukauden."

Banneri vaihtu. Propsit kuvaajalle eli Villelle, jolla on ihan semihyvä taiteellinen silmä.

Viimesten parin päivän aikana ollaan ajeltu minä, Alise ja Ville kahen viimeiseksi mainitsemani ihmisten skobilla ympäri Espoota kuvaamassa erinäisissä viileissä paikoissa ja uimassaki ollaan käyty. Ville on tainnu olla pääasiallisesti mallina.

Oon ite palanu ihan semikivasti, lukio alkaa ens maanantaina tasan ysiltä, mun kyyti kyseiseen oppilaitokseen on vielä vähän kyseenalainen ja toka vuosi alkamassa.
Panikoin vieläki mun wanhojentanssiparin saamista, mut voi käydä silleen, etten tanssi kenenkään kanssa.

Hyttysenpuremia mulla on niin vitusti, etten kehtais liikkuu missään ilman pitkiä housuja, jos ei olis näin pirun kuuma.
Mä pidän kesästä ja lämpimästä, mut tällanen tappohelle on ihan oikeesti vitusti liikaa.

Viime vuonna sain hirveesti toiveita siitä, et muaki pitäis näkyä kameran toisella puolella, koska kuvasin sillon vaan Villeä enkä antanu sille kameraa lainkaan käteen.

No tänä vuonna teijän toiveita on toteutettu ja mustaki on otettu pari ihan siedettävää kuvaa, jotka muuttuu kyl rumiks, jos katotte niitä pidempään ku 10 sekuntia.

Looking for Heaven found the Devil in me

Miltei kuukauden postaustauon jälkeen olen palannut kuolleesta kertomaan teille, että kaikki on päin vittua ja olen silti hengissä.
Okei, kaikki ei ole päin vittua, mut asiat ei joka tapauksessa oo menny suunnitelmien mukaan.

Mun ja Villen Tykkimäkireissu taitaa jäädä ens kesälle, koska saan ajokortin vasta Elokuussa. Syynä tähän se, et mun ajokoulu menee maanantaina kesälomalle ja palaa vasta ens kuun puolivälissä.
Näiden lomasuunnitelmien siirtymisen takia ens kesästä tulee erittäin helvetin mahtava ja kiireinen kaikkien roadtrippien yms. varjolla :3

Ajokorttijuttuja lukuunottamatta jokku asia on sentään edistyny. Jostain vuodesta 2011 lähtien oon pitäny Sophieta kaikkialla mun nimenä, mut virallisissa papereissa oon ollu Sofia jo vuodesta 1996.
Kesäkuussa toteutin mun pitkäaikasen unelman ja laitoin 30€ menemään mulle tärkeen asian edistämiseks.
11. Heinäkuuta tuli maistraatista kirje, et mun nimi on nyt virallisesti muutettu ja oon tästä lähin kaikkialla Sophie. Tänään puolestaan postiluukkuun oli pudonnu mun upouus Kelakortti, jota koristi uus etunimi.

Tästä lähtien mun ei tarttee enää selittää kellekkään mitään mun nimeen liittyen, koska kaikki on virallista (*keskarihymiö hatereille*) ❤️

Lukion alkamisen lähestyminen ahdistaa ja oon koittanu keskittyä muihin juttuihin, kuten jäljellä olevaan kesälomaan (jota vietän dataten himassa...).

Eilen näin Villee pitkästä aikaa ja kaikkien meijän syvällisten keskustelujen jälkeen voin sanoo, etten tiiä missä olisin, jos mulla ei olis sitä. Se on ainoo ihminen, joka tietää tasan mitä tehä, ku mulla on ihan hirvee fiilis ja haluisin vaan käpertyy peiton alle.
Olin kans ekaa kertaa koskaan kenenkään skoban kyydissä ja olin ihan paskajäykkänä aluks, koska kuvittelin, et se on yhtä helvettiä, ku fillarilla kyysääminen, mut joo, väärässä olin.

Se sitte kaikista hyvistä uutisista. Heinäkuun neljäs päivä tuli täyteen 10 kuukautta siitä, ku mä viimeks viiltelin. Se oli viime vuoden Syyskuu ja sillon lupasin, etten enää tee sitä.
Viime lauantaina rikoin lupaukseni ja itkin varmaan tunnin omassa sängyssäni sen jälkeen.

10 kuukautta on tähän mennessä ollu pisin aika ja olin ylpee ittestäni. Syitä mun teolle en kerro, koska en haluu alkaa osottelemaan ketään julkisesti. Sen mokan oon muutaman kerran tehny, eikä siitä seurannu millään muotoa mitään hyvää.

Mut elämä jatkuu siitä huolimatta, et mutsi uhkaa tunkee masennuslääkkeitä väkisin mun kurkusta alas, mikä on uskomatonta, koska mä hairahdin ainoastaan kerran, enkä todellakaan oo tekemässä sitä uusiks.
Whatever.

Sain postissa myös mun Echelon -kaulakorun. Echelon on siis 30 Seconds To Mars -nimisen bändin fanbasen nimitys ja tää koru on kunnon illuminati kolmio.

Anyhow, kesä jatkuu, mä betaan Villen novellia, johon se halus mun mielipiteen ja samalla korjailen virheitä, lisäilen jotain pientä ja koitan hidastaa tapahtumien kulkua, jotka juoksee tyyliin viikon kahen sivun aikana.

Tällast mulle kuuluu ja hengissä ollaan kaikesta huolimatta!

We all have dreams

"Askissa odotti aamulla yks kysymys. Olin varautunu pahimpaan, koska normaalisti siellä on pelkkää vittuilua.

'Minkälaisii unelmii sul on?' - Mietin hetken aikaa, et mitä täällä tapahtuu; joku oli tosissaan kysyny multa jotain asiallista.

Siitä sainki sitte hyvän idean."

Mun unelmat. Ne unelmat/tavotteet jotka haluun toteuttaa ennen ku kuolen. Laitoin kuvilla kaikki mitkä löysin ja ne joista ei ollu kuvia, on sitte lopussa listattuna.

Enjoy reading ja kertokaa toki kolahtiko joku teihin tai mistä ite unelmoitte.

Ja tälleen loppuun lisään viel "Visit J.R.R. Tolkien's grave" c: