This is the last Call

"Äiti on himassa, mä en voi jäädä nukkumaan.

Äiti lähti duuniin, mä voin nukkua vielä hetken pidempään.

Äiti saattaa tulla aikasemmin himaan, mun täytyy paeta Selloon.

Mä putosin pois.

Mä oon 2 minuuttia myöhässä, meen kauppaan ja lähen pois.

Mä oon ajoissa, itkettää ja peruutan auton pois koulun pihasta."

Tunnen vaan oksien katkeilevan mun jalkojen alla, ku kävelen hiljaa metsässä ja tarkkailen välillä kelloa; jos nyt voisin mennä himaan ilman, et äiti epäilee mun olleen poissa koulusta tänäänki.

Tänään mä laitoin ensimmäistä kertaa vuoteen psykiatrilleni viestiä, jos mun olis mahollista päästä puhumaan sen kanssa. Selvisin alkuvuoden ja kesän ilman pahempia komplikaatioita, mut nyt ton kirkasvalolampunkaan avulla en oo päässy kiinni tähän syksyyn. Rupeen jo nyt putoilemaan kursseilta ja itken itteni monesti illalla uneen. Joskus huomaan valvovani vielä puol viiden aikaan sängyssä pyörien.

Kauheinta tässä on se, et mulla ei oo ketään, jolle voisin kertoo kaiken. Villelle jätän kertomatta muutamia asioita ihan vaan sen takia, et en haluu sen tietävän. Ja äiti puolestaan on äiti. Isille en vieläkään pysty kertomaan kaikkea, koska musta tuntuu, et se ei oo hirveen hyvä tukemaan ihmisiä.

 

 Yhtäkkiä kaikki asiat vyöryy mun päähän ja hautaa mut alleen. Kattelen mun seinillä olevia kuvia mun nuorista vanhemmista ja musta ja Fannysta. Ajoista, jollon kaikki oli vielä hyvin. Ajoista jollon äiti ei tienny saavansa masentuneen ja itsetuhoisen diabeetikkotyttären tai kapinallisen Korea-fanin.

Ajoista jolloin mä olisin nauranu, jos joku olis kertonu mitä musta tulee, millanen musta kasvaa.

Mua ahdistaa, et joku päivä kaikki ne asiat, joita mä en oo mihinkään kirjottanu tai kellekkään kertonu, tulee esille ja mun ihmissuhteet tuhoutuu. Niin on melkein jo käyny. Ei oo olemassa ihmistä jonka kanssa mä pystyisin olemaan varauksetta oma itteni. Et voisin kertoo sille kaikki tunteeni ja itkee.

Mä en voi satuttaa ketään niin paljon.

Oon hyödytön ja tuotan kaikille koko ajan pettymyksiä. Käytän liikaa rahaa, opiskelen liian vähän, mun pitää valmistua kolmessa vuodessa, täytyy hankkia ite fyrkkaa, äidin mukaan tarviin lääkityksen (mut mä tiedän tappavani itteni niillä ennenku syön niitä kunnolla)...

 

Joskus oikeesti mietin, et mitä tapahtuis jos mä purkaisin kaikki tunteeni äitiä, isiä, Fannya ja Villeä kohtaan? Kuinka moni pystyis kattomaan mua sen jälkeen silmiin ja kuinka moni jäis?

Ketkä käskis mun painua helvettiin tai lopettais hiljalleen mulle puhumisen?

Kuinka moni nytki kattoo mua ja miettii, et "mikä tonki tytön kasvatuksessa on menny pieleen?"

Montakohan kertaa mäki oon istunu mumun haudalla ja itkeny siinä. Oon pitäny kättäni siinä kylmän kiven päällä ja puhunu. Oon kertonu sille kaiken mitä ikinä mun mieleen on tullukkaan. Tiiän, et mumu tietää kaiken jo valmiiks, mut haluun aika ajoin purkaa mun mieltä siinä.

Monesti toivon, et mumu olis täällä, jotta äiti vois puhua sille mun sijaan. Mun mielestä on hienoa, et voin auttaa äitiä ja se luottaa asioitaan mulle, mut joskus musta tuntuu, et romahdan sen kaiken painon alla. Sit meen mumun haudalle ja istun siihen puoleks tunniks vaan itkemään ja sopertamaan asioita.

Se auttaa joka kerta ja sit oon taas hetken aikaa vähän kevyemmällä fiiliksellä. Koska tiiän, et joku kuuntelee eikä tuomitse mua.

13 viikkoa siitä, ku mä rikoin mun 10 kuukauden putken ilman ensimmäistäkään viiltoa. Nyt neki jäljet on vaan häilyviä arpia vasemmassa käsivarressa. Välillä mä vaan katon niitä häilyväisiä raitoja ja ilman mitään syytä haluun tietää oonko vielä hengissä vai oonko jo kuollu.

Harvemmin kuitenkaan teen mitään kokeillakseni sitä ja toistaseks taidan olla elossa.