#kutsumua – I'm who I am and proud of it

 

Seitsemän vuotta oon kuullu ittestäni kommenttia kuinka lihava oon, kuinka en kuulu joukkoon. Muhun on luotu inhoavia, halveksivia katseita pitkin käytäviä. Viimesen viiden vuoden aikana tilanne meni niin pahaks, et oksensin useesti koulussa. Inhosin sinne menemistä, lintsasin ja rukoilin äitiä ettei mun tarvitsis palata kouluun. Kaiken tän aikana sain mun keskiarvon pidettyä kuitenki seiskan yläpuolella.
Yläasteella aloin lihomaan, koska mun diabetes todettiin ja rupesin pistämään insuliinia niin et mun syömä ruoka imeyty mun kehoon. Sitä aikasemmin laihduin rajusti ja olin hetken tyytyväinen itteeni.
Mä en ole mielisairas. Masennus on vakava sairaus, joka luokitellaan mielialahäiriöihin ja se varjostaa mun elämää joka päivä. Useesti kaikki on paremmin, mut sit taas asiat romahtaa ja kuulen sitä kuinka mielisairas mä oon.
Kaikki tää on jättäny mun sydämeen, itsetuntoon ja ihoon jälkiä. Mä kannan kaikkia niitä mukanani muistuttamassa siitä, et oon taistelija ja kaikki tulee kääntymään paremmin. Enää en peittele mun käsivarsia, en ota kommentteja niin vakavasti, enkä anna asioiden murtaa mua.
Oon vahva, oon taistelija. Oon minä ja ylpee ittestäni.

Kaikki varmaanki on jo tuttuja tän #kutsumua haasteen kanssa.

Mä oon hiljalleen pääsemässä irti masennuksen kynsistä ja oon ylettömän kiitollinen siitä ihmisille, jotka on jaksanu mua kuunnella (tiiätte keitä te ootte), mut kaikkein suurimman kiitoksen ja kunnian annan kuitenki ittelleni. Seittemän vuotta mä oon taistellu itteni kanssa, viillelly ja itkeny itteni uneen.

Tänään voin kuitenki sanoa, et oon saanu mun hymyn takasin, en ajattele itteni tappamista, ja mulla on fiilis, et tulevaisuudella on jotain mukavaa mun varalle.

Mikään ei oo itsestäänselvyys, joten kyl mä edelleen aion tehä asioita hyvän tulevaisuuden eteen, mut kaikki ei näytä enää täysin toivottomalta.

Sain wanhoihin parin, taivaansininen mekko on etsinnässä, puolentoista viikon päästä on inssi, perjantaina mennään faijan kanssa kattelemaan autoja, joulukuussa Enriquen keikka Villen kans, syyslomalla Ideaparkkiin...

Mul on edessä kaikkee odottamisen arvosta.

Mä vaan halusin olla prinsessa

Kuvissa esiintyvä mekko EI ole minun omani

Enkä tanssi wanhojanikaan siinä

Viime sunnuntaina mulla, mutsilla ja 9v pikkusysterillä oli kuvaukset erään kartanon pihalla.
Sain sitä varten lainaan yhen frendini wanhojentanssimekon, jota hän käytti Helmikuun 2013 wanhoissa tanssiessaan itse.

Koska mä suurinpiirtein jo tiedän, etten oikeesti tanssi (mikä on surullista, mut omapahan on syyni..) niitä wanhoja, ni tää oli ihanan erikoinen tilaisuus pukea päälle prinsessamekko edes kerran mun elämäni aikana.

 

Kieltämättä mua vituttaa joka sekunti enemmän, etten ollu ajoissa ton wanhojentanssiparin hankkimisen kanssa, koska tällä hetkellä sen puuttuminen on ainoo este sille miks en oo menossa tanssimaan.

Toi pinkki ei välttämättä oo ihan mun väri, koska oon kauheen kalpeen näkönen siinä. Jos tanssisin, haluisin vaaleensinisen mekon :3

Mut se siitä valittamisesta. Ehkä on ihan hyvä jos vaan keskityn opiskeluun tänä vuonna...?

Thanks for all the smiles – Now's your turn to rest in peace

"Tavallinen koulupäivä ja tavalliset ajatukset.

Hypäriin asti kaikki meni hyvin ja sujuvasti, mut hypärillä avasin mun läppärin kannen.

Ensimmäinen asia jonka mä näin oli 'RIP Robin Williams'.

Tiesin heti kenestä puhuttiin."

Mun oli tarkotus postata tänään mun ekasta kunnon koulupäivästä lukion toisella luokalla.
Iltapäivällä mun suunnitelmat kuitenki muuttu täysin, ku törmäsin tähän uutiseen, et Robin Williams on kuollu.
Se iski muhun ku salama kirkkaalta taivaalta, enkä tietenkään uskonu aluks, et tää uutinen oli todellinen.
Se kuitenki oli.

Robin Williams oli ensimmäisiä näyttelijöitä, joita mä tunnistin nimeltä. Flubber ja Jumanji kuulu mun lapsuuteen tosi voimakkaasti ja rakastin molempia leffoja.
Rakastan niitä vieläki.
Ensimmäinen mun näkemä elokuva, joka ei ollu piirretty, tais olla Flubber. Muistan vieläki rakastaneeni sitä vihreetä olentoa ja itkeneeni siinä leffassa moneen otteeseen. Myös Jumanjin lopussa itkin ihan äärettömän paljon.

"The worst thing in life is not to end up all alone.

The worst thing in life is to end up with people

who make you feel all alone"

– Robin Williams

Kaikki jotka kamppailee masennuksen kanssa, ootte joskus harkinnu itsemurhaa, mut ootte vielä täällä: Oon teistä ihan vitun ylpeitä!

Maailma menetti hauskan tähden, upean ihmisen, hienon isän ja sydämellisen ystävän.
Taivas sai yhden enkelin lisää.

More space, less time

Virallisesti heräsin tänään joskus varttia vaille kymmenen aamulla, koska mun parvekkeen katosta putos ampiainen suoraan mun kaulalle ja kaikessa ihanuudessaan pisti siihen ihan kivasti.
Onnekseni en oo allerginen niille/niiden pistoille, joten paikka ei ees turvonnu. Se oli vaan hetken aikaa punanen ja kipee, mut seki meni ohi.

Abt. 9 tuntia on kulunu siitä, ku faijan metallinpunasen Toyota Priuksen takavalot hävis näkyvistä ja vei mun 16v systerin, Fannyn (aka Riko) mukanaan Rautalammin lukiota kohti.
Mä oon parhaani mukaan yrittäny suhtautua positiivisesti siihen ajatukseen, et nyt siivoon hiekkiksiä ja kissojen kusia aikalailla keskenäni.
Tän lisäks joudun kestämään aika montaa muutaki asiaa, jotka me ollaan aikasemmin Fannyn kanssa jaettu.
Positiivisina puolina koitan pitää sitä, et ainakaan mun ei tarttee riidellä Fannyn kanssa, et nyt riitelen vaan äidin ja Nessin kans.

Tänään oli mun viiminen kesälomapäivä. Mulla oli tänä vuonna n. 4,5 kuukauden kesäloma, koska huhtikuun alussa mun mauto pamahti ja taloudellisista syistä en voinu sitte matkustaa kouluun.
Tänä vuonna se tulee korjaantumaan, ku saan kortin ja auton ja suoritan "muutaman" ykkösvuoden kurssin tässä samalla. Raskastahan tää tulee olemaan, mut mä vaan yritän selvitä parhaani mukaan.

Maattiin Villen kans melkeen koko päivä mun partsilla tuulettimen kanssa ja nukuttiin puoliks. Molempia vaan väsytti ihan helkkaristi ja mä tuun tarvitsemaan kaiken mahdollisen unen.

Huomenna joudun nousemaan 5.15, jotta ehin 6.00 bussipysäkille ja 7.30 lähtevään bussiin, jolla sit matkaan kouluun. Vähän vituttaa nousta heti aluks noin aikasin, mut meen vaikka läpi harmaan kiven sillä tiedolla, et kohta mul on auto, jolla pääsen puolessa tunnissa koululle :3

Viime vuosi meni vähän niin ja näin, mut tänä vuonna oon päättäny tosissani panostaa.
Koitan kans saada vaik jonkun ykkösistä ittelleni pariks wanhoihin tai jotai, koska en haluis jättää niit väliin sen takii ettei mulla oo paria..

Sit suihkun kautta nukkumaan.

I'm just getting started and the summer is already ending

"Istuin hiljakseen himassa ja kuuntelin musiikkia.

Ajokortin loppuun suorittaminen ei ollu onnistunu ihan miten olin suunnitellu ja kaikki muuki kusi.

Heinäkuu oli samantyylistä paskaa. Kunnes Elokuun eka päivä muutti kaiken.

Yhtäkkiä huomasin toivovani, et kesä jatkuis vielä ainaki kuukauden."

Banneri vaihtu. Propsit kuvaajalle eli Villelle, jolla on ihan semihyvä taiteellinen silmä.

Viimesten parin päivän aikana ollaan ajeltu minä, Alise ja Ville kahen viimeiseksi mainitsemani ihmisten skobilla ympäri Espoota kuvaamassa erinäisissä viileissä paikoissa ja uimassaki ollaan käyty. Ville on tainnu olla pääasiallisesti mallina.

Oon ite palanu ihan semikivasti, lukio alkaa ens maanantaina tasan ysiltä, mun kyyti kyseiseen oppilaitokseen on vielä vähän kyseenalainen ja toka vuosi alkamassa.
Panikoin vieläki mun wanhojentanssiparin saamista, mut voi käydä silleen, etten tanssi kenenkään kanssa.

Hyttysenpuremia mulla on niin vitusti, etten kehtais liikkuu missään ilman pitkiä housuja, jos ei olis näin pirun kuuma.
Mä pidän kesästä ja lämpimästä, mut tällanen tappohelle on ihan oikeesti vitusti liikaa.

Viime vuonna sain hirveesti toiveita siitä, et muaki pitäis näkyä kameran toisella puolella, koska kuvasin sillon vaan Villeä enkä antanu sille kameraa lainkaan käteen.

No tänä vuonna teijän toiveita on toteutettu ja mustaki on otettu pari ihan siedettävää kuvaa, jotka muuttuu kyl rumiks, jos katotte niitä pidempään ku 10 sekuntia.