Promise you won't leave me alone in the rain

Hahhah, näyttää siltä, että tää blogi ei oo katoomassa mihinkään, koska olette jo tässä vaiheessa 100% sitä ajatusta vastaan :D

Hetkeen mä en ole "uskaltanut" kirjoittaa mitään voimakasta tai syvällistä, koska lopetettuani niiden kirjoittamisen, mulle ei oo satanu anonyymipaskaa niskaan. Nyt kuitenki teen kunnon päivityksen mun nykyisestä elämäntilanteesta, joten oon valmistautunu kaikkeen.

Kaikki mun vastoinkäymiset on tähän mennessä ollu kohtalaisen suuria, mut pieniä verrattuna joihinki muihin. Tän masennuksen takia ne on tuntunu yleensä ylitsepääsemättömiltä ja oon useesti halunnu kaivaa lääkekaapin tyhjäks, kulauttaa kurkkuun mutsin Irlantilaisen kermaliköörin jääkaapin perukoilta ja vetää 80 milliä insuliinia pohjiks. Sillä määrällä vois tappaa ihan tavallisenki ihmisen. Saati sitte diabeetikon. Joka kerta oon kuitenki vetäny veitsen mun salaisesta kätköstä ja viiltäny monta pintahaavaa, sekä muutaman syvemmän ja tuskallisemman jäljen vasempaan käsivarteen.
Viime kerrasta on aikaa. Se oli 10. helmikuuta 2013, mut siitä jäi yks niin syvä arpi, et se on edelleen huomattavan näkyvä. Vasta vähitellen oon uskaltautunu ulos lyhythihasessa paidassa ja normaalisti painan mun vasenta kättä tiukasti rintaa tai kylkeä vasten. Tai sitte pidän oikeeta kämmentä vasemman käsivarren päällä peittääkseni mahollisimman suuren osan näistä jäljistä.

Tämänhetkisessä tilanteessa mua ei enää edes paina koko lukioasia. Suoraan sanottuna tiesin jo maaliskuussa saadessani välitodistuksen, etten tuu pääsemään lukioon. Ku laskin sillon sen keskiarvon, mä hymyilin ja tunsin kyynelten valuvan hitaasti mun silmistä. Olin vähällä alkaa nauramaan kesken tunnin, mut sain pidettyä sen kaiken mun sisällä. Kyseinen reagointitapa on mulle ominaista sellasissa tilanteissa, jotka toteen täysin toivottomiks. Työnsin todistuksen laukkuun ja totesin äidille leveesti hymyillen, että "pääsen varmasti lukioon".
Anteeks äiti että valehtelin sulle.

Tänään oli äidin palkkapäivä ja saatiin jääkaappiin ruokaa. Mä sain haettua insuliinit apteekista, sekä vihdoin sen kolesterolilääkkeen. Ens maanantaina olis sitte Pariisiin lähtö isin ja molempien pikkusiskojen kanssa. Suoraan sanottuna must olis ihanaa viettää sellanen muutaman päivän lyhyt matka isin ja sen nykyisen vaimon Katin kanssa. Viimeks oltiin lokakuussa Berliinissä ja vaik käveltiin kaikkina kolmena päivänä yli 20 kilometriä, olin ilonen. Söin kohtalaisen kevyesti, kävelin paljon ja sain viettää aikaa isin kanssa. Laihduin kyseisellä reissulla 4kg, joten eiköhän lähdetä uudestaan! Nyt mulla on kunnon kengätki.

Reissaamisesta tuli mieleen, että mahtaakohan isi reissata enemmän Katin lapsien kanssa? Ja jos reissaa niin minkä takia? Toki mä ymmärrän että niillä on parempi kunto ku mulla ja ne voi ottaa mukaan sukeltamaan, koska niillä ei oo diabetesta, mut miten saan isille sanottua, et haluun mukaan? Kaipaan sellasta isi-tytär laatuaikaa mitä joillaki varmasti on.