It Still Hurts

Tänään meillä oli terveystiedossa (lukion kursseja käyn edelleen) sellanen kerta, ku alettiin tekemään esitelmiä Suomen kansantaudeista. Oltiin pareittain (yksinki olis saanu tehä) ja meikäläinen oli valinnu 1. tyypin Diabeteksen. Kuten varmasti tiedätte, minulla on kyseinen sairaus. Ollu jo 5 tai 6 vuotta. Mä tein sitä esitelmää mun parin kanssa ja huomasin äkisti, et kirjotan sitä yksin, koska tiesin asiasta niin paljon.
Se nyt vielä meni, mut sit aloin lukemaan Suomen Diabetesliiton sivuilta tota "hoito" -kohtaa.
"Jatkuva, elinikäinen insuliinihoito (pistoksina tai pumpulla) on elämän edellytys." - Yhtäkkiä huomasin olevani ihan reunalla, et en tienny itkeäkkö vai ei, vaikka lähellä oliki. Istuin siinä ja tuijotin kyseistä lausetta vaikka kuinka pitkään ja sillä aikaa se mun pari oli sanonu mulle jotain. Tajusin sen vasta sitte, ku putosin takasin todellisuuteen.

Oon kauheen heikko, ku en jotenki oo pystyny vieläkään sisäistämään sitä, et oon diabeetikko lopun elämääni. Tää sairaus on poistanu multa niin paljon mahdollisuuksia elämässä. Mm. uravalintojen kannalta. Vartija, Järjestyksenvalvoja, Poliisi, Lentäjä, Lennonjohtaja.. Ihan oikeesti, tiiän et maailmassa on syöpää ja ne toivois vaikka saavansa diabeteksen sen syövän sijaan, mut tää on mun elämää ja näin mä näen asiat. Ei pliis siitä nyt kommentteja.
Pointtinani oli se, et vielä kuudenkaan vuoden jälkeen en oo sinut tän sairauden kanssa ja taistelen sitä vastaan jatkuvasti. Se on henkisesti todella raskasta, mut en tiiä miten pääsisin tänki asian kanssa yhteisymmärrykseen.

Sit loppukevennykseks infoa siitä, et sain eilen mun murusen pois autotallista ja ajokäyttöön! Toi meijän mäki on edelleen ihan vitun perseestä, koska vaikka oon hiekottanu sitä, ni en saa oikein kunnolla vauhtia, ku siinä pitää kääntyä, jotta siihen mäkeen pääsee, enkä haluu ajaa siitä reunankaan yli. Sit toisekseen joudun ajamaan ton yhä autotalliin suojaan kylmyydeltä. Oi vitun kevät voisit sulattaa koko ton mäen.