We all have a story to tell.
Whether we whisper or yell.
We all have a story, of adolescence and all it’s glory.
We all have a story to tell.
Oh, happily ever after,
Wouldn’t you know, wouldn’t you know.
Oh, skip to the ending,
Who’d like to know, I’d like to know.
Author of the moment, can you tell me,
Do I end up, do I end up happy?
Dunno.
Perjantaina 3h 15min koulupäivän jälkeen istuin taas mautossa. Matkasin isin luokse ja täällä mä sitte asustelen ens tiistaihin saakka. Sillä hetkellä, ku istahdin olohuoneen sohvalle, aattelin, et onneks huomenna on taas koulua, mut sit todellisuus iski ja aattelin, et miks en ollukkaa enää niin ilonen siitä, et on viikonloppu. Vitsi mun pää on ihan sekasin asioista. Hymyilen ylettömästi, oon kestäny mun pikkusiskoja, totellu äitiä enemmän ja käyny tätä jaksoa niin ahkerasti, et mulla on vaan muutama poissaolo. Romanttiset leffatkaan ei oo saanu mua itkemään sen "Mulle ei koskaan tuu käymään noin" -ajatuksen takia, vaan enemmänki "Mulle vielä joskus käy tolleen" -ajatuksen takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti