Mun monesta postauksesta on varmaan käyny selväks, että oon avioeroperheen lapsi. Ajattelin nyt tälleen kokemuksen pohjalta kirjottaa asiaan liittyvän postauksen, koska kauheen moni vaikuttaa pelkäävän vanhempiensa eroa ihan henkensä edestä.
Koitin kirjottaa tän mahdollisimman diplomaattisesti ja puolueettomasti, koska mun molemmat vanhemmat lukee mun blogia, ni en haluu loukata kumpaakaan. Sinäänsä harmillista, et nyt en voi tunnustaa kaikkea mitä tähän halusin laittaa, kaikkea mitä sillon tunsin.
He drops his suitcase by the door
She knows her daddy won't be back anymore
She drags her feet across the floor
Tryna hold back time to keep him holding on
And she says
Daddy Daddy don't leave
I'll do anything to keep you
Right here with me
Can't you see how much I need you
Daddy Daddy don't leave
Mommy's saying things she don't mean
She don't know what she's talking about
Somebody hear me out
Noi lyriikat kuvaa mun fiilistä ihan täydellisesti siitä hetkestä, ku sain kuulla, et mun vanhemmat eroo. Taisin olla sillon 11 -vuotias, mut tajusin silti mitä oli tapahtumassa.
Muistan yhä elävästi sen huhtikuisen päivän, ku minä ja sisko makoiltiin mutsin ja faijan sängyssä kattomassa Kids Top 20 -ohjelmaa ja yhtäkkiä mutsi tuli kurkkaamaan siitä ovesta itkien ja sano, et niillä on meille asiaa. En muista enään sitä, et mitä siinä vaiheessa pelkäsin eniten tai sitä, et oliko mun mieleen hiipiny ajatus, et tää olis mahollista, mut siinä me siskon kanssa molemmat käveltiin käsikkäin alakertaan ihan hiljaa.
Äiti itki siinä sohvan kulmassa ja isi tais selittää meille (koska äiti oli kykenemätön puhumaan itkisessään), et ne on päättäny erota. En edelleenkään tiedä varmasti, että oliko päätös yhteinen, koska isi sanoo, että oli ja äiti sanoo, että isi vaan ilmotti, että aikoo ottaa avioeron, eli sen mielestä päätös oli isin oma.
Heinäkuussa isi muutti pois kotoa, tai siis meijän sillosesta asuintalosta, (jota rakastan edelleen enemmän, ku mitään muuta asuntoa koko maailmassa) ja me jäätiin sinne äidin kanssa asumaan. Oliskohan ollu sit 2008 vai 2009, ku me muutettiin äidin kanssa (minä +2 siskoa) tähän taloon asumaan, missä nyt asutaan. Me muutettiin joulukuun eka päivä virallisesti, mut tää paikka ei oo koskaan tuntunu kodilta mulle, koska oon "yhden kodin kissa".
Sen saman vuoden joulukuussa (minkä huhtikuussa se ero oli tullu), isi esitteli meille itsenäisyyspäivänä sen kaverin. Naispuolisen sellasen. NYT haluun sanoa, et mun tarkotus ei oo mollata isiä, mut mua jäi kalvamaan se tapa, ku esittelit Katin meille ystävänäsi, etkä sanonut reilusti, että se on sun naisystävä! Mutta totta kai minä ja Fanny se arvattiin heti siitä miten lämpimästi ne toisiaan kohtaan käyttäyty siellä ravintolassa.
Vuoden 2008 tammikuu oli sitä aikaa, ku mä laillisesti, 12-vuotiaana sain oman ääneni kuuluviin noiden tapaamissopimusten kanssa. En halunnu käydä isin luona. Mä olin melkein joka kerta isillä ollessani voinu pahoin, koska en jotenki vaan viihtyny siellä. En tuntenu omaa isääni, mikä oli suuri suru mulle, mutta koska olin nuori, ni en osannu tehä asialle mitään. Isin luona pakotetusti käyminen ei olis varmasti MISSÄÄN tapauksessa auttanu asiaa, joten siihen ei ryhdytty.
Mä en nähny omaa isääni pitkään aikaan kunnolla. Joskus kulu neljäki kuukautta, et en nähny sitä ollenkaan, mut se ei haitannu mua. Sillon.
Jossain vaiheessa elämääni mä tein ihan täyskäännöksen, ku rupesin isin kanssa lukemaan ysiluokalla matikkaa, kemiaa ja fysiikkaa, jotta saisin arvosanoja korotettua. Mä aloin tavallaan tutustumaan sillon isiin vähän paremmin ja yhtäkkiä huomasin, et tavallaan mä olin enemmän isin prinsessa, ku äidin tyttö. Sanoin sillon monesti, et jos isi asuis yksin, ni asuisin sen kanssa siellä. Olen EDELLEENKIN tätä mieltä asiasta! No mä sain arvosanoja korotettua ja hetken aikaa meni hyvin.
Sit päästään vähän lähemmäs nykypäivää, eli lauantaihin 4. helmikuuta (päivään liittyvä postaus). Ensimmäinen kerta... vissiin neljään-viiteen vuoteen, ku mä olin isillä yötä. Olin odottanu jotain ihan kauheeta, mut se ei sit ollukkaan mitään niin hirveetä. Siitä tavallaan lähti liikkeelle tää, et oon ruvennu käymään isillä useemmin.
Nyt lähiaikoina oon koittanu olla isillä abt. kerran kuukaudessa viikon verran, et saan henkistä lepoa kaikesta tästä muusta. Siellä ku ei oo mitään hössötystä, eikä systerit huuda mutsille, eikä mutsi takas.
Sit palatakseni vielä aiheeseen, niin mä oon lähiaikoina alkanu syventämään puhevälejäni isin kanssa, koska kuten aikasemmassa postauksessani tilitin, niin en jaksanu sitä "small talkkia", jossa oon ihan tajuttoman huono. Oon päässy isin kanssa nyt jo siltäki osin jonkinlaiseen puheyhteyteen, et oon voinu kertoo sille jo monia mun vähän syvempiä mietteitä.
Ja nyt sitte loppuun, eli miten tää kaikki lopputeksti liitty tohon avioeroon?
- - Tällä halusin vaan kertoo sitä, et vaikka kuinka tuntuis siltä, et putootte tyhjän päälle, ku vanhempanne eroo, ni siit voi seurata jotain hyvääki. Jos isi ja äiti ei olis eronnu, ni saattaa hyvinki olla, et en olis ikinä tutustunu isiin näin hyvin ja todennu siinä samalla, et sisimmässäni haluun olla isin pikku prinsessa (:
tosi hieno kirjotus! ymmärrän hyvin miltä sust on tuntunu ja tuntuu koska munki vanhemmat on eronnu :/
VastaaPoista