"Maybe it's time to finally live
Like I don't plan to wake up"
Like I don't plan to wake up"
Täytin 16-vuotta sairaalassa.
17-vuotta kuolemaa toivoen.
18-vuotta seisoen itkien pakkasessa.
19-vuotta veitsi ranteella.
20-vuotta toivon pilkahdus kyyneleisissä silmissä.
Alunperin mun ei pitäny elää näin pitkään. Muistan kirjottaneeni joskus kuinka en haluu elää mun 18-vuotis syntymäpäivään asti.
Mut tässä mä olen. Tänään 20-vuotta tätä taivalta kulkenu. Moneen kertaan oon itteni halunnu päästää tuskistani ja moneen kertaan oon itteäni satuttanu. Monet ylä- ja alamäet kulkeneena voin vihdoinki hiljakseen todeta, et mul menee paremmin. Mikään mun elämässä ei sinänsä oo muuttunu, et oon edelleen todella helvetin mustasukkanen ja epävarma itsestäni, mut jotain on tapahtunu. Ehkä mun mieli voi vähän paremmin.
Oon eläny kaksi vuosikymmentä ja niistä viimeset 8-9 on ollu täysin sumussa. Ku katon taaksepäin, en nää oikeestaan mitään valoa. Nään vaan monta surullista, pimeetä ja sumusta vuotta ilman minkäänlaista aurinkoa, valonpilkettä, merkkiä siitä et joku on eläny kyseisinä aikoina.
Ehkä mä en varsinaisesti eläny noita aikoja vaan purjehdin niiden läpi hirveissä tuskissa.
Mut tästä tää lähtee. Opiskelen itelleni valkosen lakin, matkustelen, kerään kokemuksia ja nautin tulevista vuosista. Mitä nyt sieltä vastaan tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti