"Whenever I heard your name,
my first thought was
'my best friend'.
But one day it wasn't like that.
Suddenly your name didn't make me smile anymore"
Pistetääs sitte tämän vuoden eka postaus pystyyn. Ei tuu mitään angstia, koska sellast ei toistaseks oo ollu, mut jotain mihin oon päätyny.
On jotenki hauska kattoo itteään peilistä ja 11kg tippumisen jälkeen nähä selkeesti omat solisluut. Usein käyn peilin edessä ihan vaan nähdäkseni kuinka nätit ne luut oikeesti on.
Toisekseen pystyn kattomaan omaa sivuprofiiliani. Lähinnä vartaloa, koska mun vatsa ei pullota enää kummemmin.
Vaik mä oon henkisesti vahvempi ja pystyn käsittelemään jollain tapaa rationaalisesti mun mustasukkasuutta, se onnistuu kuitenki välillä lyömään mua kasvoihin.
Even though she slowly
got used to those words…
And hardened her heart…
It never really stopped hurting.
She just stopped caring about the constant pain.
Naah, tietysti mä pyörittelen kaikenlaisia ajatuksia mun päässä, mut oon ruvennu kirjottamaan niitä paperille – myös duunissa! Se helpottaa aina huomattavasti ja sit voin jatkaa mun paremman mielialan ylläpitämistä.
Ei tässä sen ihmeempiä. Ihan jees vuodenalotus ja seuraava postaus tulee joskus 20pv mikäli ei oo mitään tärkeempää asiaa tässä välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti