"If I'm okay
It doesn't mean that there isn't people
Who are hurting.
Bad."
Tammikuusta alkaen mä oon vaan seurannu ihmisten elämää. Oon ruvennu tukipilariks muutamalle nuorelle henkilölle, joita en oo koskaan tavannu kasvotusten, mut jotka käy läpi samoja ajatuksia ja tunteita ku minä vielä puoli vuotta sitten.
En oo aikoihin kirjottanu.
Miksi?
Mulla ei oo ollu mitään asiaa. Ei mitään mikä ei olis normaalia mun ikäisen, omillaan asuvan ihmisen elämässä.
Mut tänään mä luin yhden mun FB-kaverin tekemän koskettavan kirjotuksen siitä mitä tapahtuu jos viet oman henkes. Se piti paikkansa mun mutsin kohalla, mut kaikki muu oli pelkkää valhetta. Paskaa.
Tätä on surullista sanoa ääneen, mut en usko, että mun oma isä välittäis siitä oonko täällä vai en. Haluaisin kyllä, että hän välittäis, mutta en usko, että välittää. En oo varmaan koskaan kuullu hänen suustaan sanoja "Olet rakas" ja voisin väittää etten tule niitä kuulemaankaan.
Kun pääsen yöllä töistä ja menen hänen luokseen yöksi, ettei mun tarvitse ajaa kahta tuntia kotiin, saan kuulla, että häiritsen hänen ja hänen uuden vaimonsa elämää. Jos koulussa ja töissä menee hyvin, niin kaikki on hyvin. Eikö se olekkin juuri niin?
Mun "paras ystävä" ei ole tarvinnut mua melkein vuoteen ja tämä oli suuri syy sille minkä takia mä lopetin insuliinin pistämisen. Ajattelin, että ehkä mä kuolen tähän.
Ja melkein kuolin.
Kunpa olisinki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti