Free your mind

"Yön pimeinä tunteina mä yleensä alan kirjottamaan mun Hobitti-aiheista fanfictionia, koska parhaat ideat syntyy yön pimennossa musiikkia kuunnellessa.
Nostan mun läppärin kannen kolmannen kerran ja avaan sen tekstitiedoston, johon oon mun ficciä raapustanu jo vuoden päivät.
9 000 sanaa myöhemmin mun kursori välkkyy hitaasti siinä kohassa mihin kirjottaminen on jääny; "Haltija seisoi kahden metrin päässä Thorinista ja piti miekkaa tiukasti käsissään."

Tyhjyys täyttää mun mielen ja haluun vaan saada jotain aikaan, koska ei tota voi jättää tohon. Aamulla en pysty jatkamaan, jos tää nyt jää tähän tyhjään kohtaan.
Kelaan iTunesin biisejä eteenpäin ainaki parisen kymmentä biisiä, kunnes joku tunnelmaan sopiva kappale alkaa soimaan."

Muistaakseni J.R.R. Tolkienilla oli joku ihana kirjoihin tai kirjottamiseen liittyvä quote, mut en nyt sattumoisin löytäny sitä, joten toi kuva kelvatkoon.

Te lukijat varmaanki huomasitte, et mä alotin mun viime postauksen pienellä tarinamuotoisella pätkällä? Tein samoin tälläkin kertaa, koska mulle on tullu ihan helkkarinmoinen kirjotusfiilis ja halusin jakaa tätä mun tarinamuotosta kirjotusta vähän teillekki.

Tällä hetkellä mä oon oikeesti tyhjentäny kaikki ajatukseni kirjottamiseen ja mun Hobitti-aiheinen ficci on ohittanu 9 000 -sanan rajapyykin, mikä on mulle aivan helvetinmoinen saavutus!

Vielä puolisentoista viikkoa sitte mun ficci oli vähän alle 1 800 -sanan mittanen, mut päätin kirjottaa sitä eteenpäin - vaikka väkipakolla. Jostain kumman syystä sitä väkipakkoa ei tullu ollenkaan, koska muhun iski kirjotusvimma ennen Hobitti kakkosen ensi-iltaa.

Kirjottaminen on ollu mulla aina veressä, kuten piirtäminen mun systerillä tai laulaminen isillä. Se on ollu aina mulle sellanen pakokeino todellisuudesta, jos en oo esim. kestäny kuunnella mutsin ja siskon riitelyä. Laitoin vaan kuulokkeet päähän ja avasin mun rakkaan läppärin kannen, ni pääsin ihan toiseen ulottuvuuteen.

Kirjottamisessa on se ihana puoli, et ku mä siirrän ajatuksiani sanoiks, kuvittelen samalla jokaisen yksityiskohdan ja sit elävöitän mun tarinoita kuvailulla. Joskus teen oman lyhyen tarinan ja todella harvoissa tapauksissa (kuten Hobitissa) mä luon kaiken keskelle oman hahmon, joka sotkee suhteita, muuttaa tapahtumien kulkua ja jopa tarinoiden loppuja.

Mä halusin vaan oman onnellisen lopun Hobitille.

Diabulimia??

"Avaan kolmannen omenamehulitran jääkaapista ja kaadan sitä lasiin. Tiiän ettei se pidä janoa kauaa poissa ja kohta joka tapauksessa juoksisin vessaan kolmannen kerran tunnin sisällä. Mun kieli tuntuu kuivalta ja väsyttää ihan helvetisti.

Katon itteäni kokovartalopeilistä ja hymyilen ; Oon taas laihtunu vähäsen.

Viis siitä vaikka mun koko elimistö on sekasin, joka paikkaa särkee ja oksettaa, koska en oo laittanu insuliinia pitkään aikaan - tällä tavoin mä laihdun ja tuun nätimmäks.

Lopulta mun on annettava periksi ja laitettava insuliinia, koska en pysty hengittämään huohottamatta tai nukahtamaan lainkaan."

Viimesen puolen vuoden aikana oon laihtunu aika kiitettävästi, mut en ruokavaliolla tai liikunnalla, kuten oon kaikille kehuskellu. Oon laihtunu, koska oon jättäny niin paljon insuliinipistoksia välistä.
Miten se sitte on mahollista? Mun elimistö ei saa energiaa ruokien hiilihydraateista, joten se alkaa polttaa rasvaa. Se on tosin terveydelle ihan helvetin haitallista ja vaarallista.

Jätettyäni syksyn kolmannen Diabeteshoitajakäynnin välistä, mun omatunto ei enää edes kolkuttanu takaraivossa kertomassa sitä, et oon tekemässä virheen. Joka kerta ku äiti kysy, et mites DB jaksaa, vastasin sille ihan pokkana, et hyvin.

Marraskuussa mä olin isin luona vahtimassa mun pikkusiskon kaverisynttäreitä ja siinä sitte oli vapaata aikaa hetkisen verran, ku ne kakarat leikki lahjojen piilotusta. Isille sain ekaa kertaa rehellisesti sanottua kuinka päin persettä mulla menee. Tavallisesti olisin kertonu asiasta ekana äidille, mut en haluu huolestuttaa sitä turhaan. En halunnu kertoa sille, koska se välittää liikaa.

Yks päivä postia hakiessani huomasin uusimman Diabetes-lehden. Mä tykkään normaalisti lukee sitä, koska venaan aina kuulevani jotain 1. tyypin Diabeteksen hoidon kehityksestä.
Tällä kertaa sisällysluetteloa selatessani vastaan tuli otsikko "Syömisestä tuli ongelma". Otsikon alla oli lyhyt esittely artikkelista ja se päätty lauseeseen "Diabeetikko voi vielä kikkailla insuliinilla".

Selasin sitä lehteä montakymmentä sivua eteenpäin, kunnes löysin sivun, jolla se artikkeli oli. Silmäilin väliotsikoita ja ensimmäinen väliotsikko kiinnitti mun huomion ; "Bulimiasta Diabulimiaan".

Diabetekseen liittyvä syömishäiriö Diabulimia. Mä olin löytäny omalle tilalleni virallisen nimen ja kunnollisen selityksen, joka oli "Diabeetikolla ilmenevä Bulimia, jossa ahmimisen vaikutuksia tasataan insuliinihoitoa laiminlyömällä."

Mä lopetin insuliinien poisjättämisen siinä vaiheessa, ku näytin ulkosesti aika hyvältä, mut henkisesti ja fyysisesti olin uupunu ja täysin rikki. Riitelin jatkuvasti kaikkien kanssa, jotta vaan tietäsin olevani elossa - mikä ajo saman asian, ku viiltely.
Näin jälkeenpäin ajateltuna mua mietityttää vaan se, et kuinka mun sisäelimet on jaksanu kaiken sen rasituksen, jonka aiheutin.

Koska mulla kuitenki on omatunto ja empatiakyky, ni osasyynä tän lopettamiseen oli se, et halusin ihan oikeesti pystyä kattomaan äitiä silmiin ja sanomaan sille, et mun verensokeriarvot on kunnossa.

Kaikkea sitä..

When Can I See You Again

Mulla ei oo ollu aikaa postailla mitään ja sit ku vihdoin on ollu aikaa, ni tää meijän kiertävä nettitikku on ollu jonkun muun käytössä.

Selittelyt sikseen. Tänään on siis vika päivä mun tokaa koeviikkoa ja sain viimesen kokeen suoritettua eilen. Viime viikko oli aika raskas, koska olin ihan julmetussa flunssassa ja yhessä vaiheessa oli kans vähän lämpöä. Selvisin pahimmista fiiliksistä ku kattelin noita Johnny Deppin tähdittämiä leffoja.

 

Ekan koeviikon tulokset ei ollu edes yllättävät, koska en ollu lukenu tarpeeks, mut nyt pitäis olla vähän parempia numeroita.

Mitä koulunkäyntiin muuten tulee, ni ihan jeeshän se on lukuunottamatta sitä, et mulla on koko kolmosjakson ajan kaikki aamut kasiin. Se tarkottaa sitä, et mä seison tuolla pihalla 6.30 skrabaamassa mun mauton tuulilasia sisä- ja ulkopuolelta. Kaikki muut ikkunat on tarpeen skrabata vaan ulkoa.

Suurin ongelma tulee olemaan talvella se, että mun ovet jäätyy kiinni, toi saakelin lämmitystolppa kieltäytyy täysin sisälämppärin käynnistämisestä ja sit mulla on ikkunat ja ovet sisältäki jäässä (jo -2 tekee tiukkaa). Moottori sentään käynnistyy, koska on toi nyt kuitenki lämmitystolpassa kiinni.

Btw, mun mauton katsastus hyväksyttiin! <3

Mun ask on ollu viime aikoina täynnä "millon postaat", "postaa jo", "kulta postaatko" -tyylisiä kysymyksiä. EI - en postaa sillon ku te sitä toivotte.

Juttu on nimittäin näi; Jos poistaisin aina ku te haluutte ja vaan teidän mieliksi, ni mun postaukset olis paskaa, paskaa & pelkkää paskaa.

Mä en haluu kirjottaa sellasista asioista, jotka skippaan ekana muiden blogeista. Haluun kirjottaa edelleen niistä asioista joita mietin ja jotka painaa mun sydäntä tai mieltä.

Toivottavasti käsitätte tämän asian.

Smile

Melkein koht on 32 tuhannen rajapyykki rikki, jeij!

Ei voi olla täysin normaalia, että aivan helvetillisestä kaamosmasennuksesta kärsivä ihminen, joka turvautuu kirkasvalolampun voimaan heti Elokuun lopussa, vetelee syksyisiä päiviä täydellä teholla.

Viime vuonna tähän aikaan mä istuin joka ilta kirkasvalolampun kanssa olohuoneen sohvalla ja kärsin kokovuotisen vakavan masennukseni lisäksi vielä pahanlaatuisesta kaamosmasennuksesta. Lintsasin minkä suinki kerkesin, koska en jaksanu nousta aamulla ja monesti toivoin, etten heräis aamulla ollenkaan.

Mä muistan sen, et tää oli mun ainut toive uutena vuotena. Alkuvuosi meni päin vittua ja kesään asti mä olin ihan siipi massa. No sen kesäduunijakson jälkeen olin taas vähän paremmalla fiiliksellä ja jaksoin lähtee kohti alkavaa syksyä.

Noh, kuten varmaankin viime postauksesta huomasitte, lukio on näyttäny mulle millasta elämä voi oikeesti olla. Miltä tuntuu kuulua johonki ihan täydellisesti.

Oon vaan niin fucking happy! <3

Pain

Päivät vaihtuu viikoiks ja viikot vähitellen kuukausiks. En oo postannu tänne mitään niin pitkään aikaan, että ihan hävettää. Mut hei, te pyydätte multa aina jotain kiinnostavaa postausta ja valitatte, jos kirjotan mun päivästä yms. Syyttäkää itteenne; Mulla ei oo kiinnostavia ideoita.
Paitsi tänään.

 

Oon istunu tänään koulussa melkeen nelisen tuntia ylimäärästä ja sen aikana mun päässä on liikkunu kaikenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä kuitenki on ollu se, et en oo enää yksin.

Vuosia sitte mä istuin koulussa yksin ja tunsin monia katseita mun selässä. Tunsin katseita joka suunnasta ja vihasin itteeni siitä et olin niin erilainen. Pitkä, rakenteellisesti miehekäs ja mun kasvonpiirteetkään ei oo mitkään nätit. En panostanu meikkaamiseen, koska oon aina pärjänny ripsivärillä.
En oo vieläkään saanu vastausta siihen kiusattiinko mua ulkonäön vai luonteen takia. Vai molempien. Toisinaan mietin, et ehkä se kiusaaminen ei olis jatkunu enää kymppiluokalla, jos mun asenne ei olis muuttunu aikasempien vuosien kiusaamisen tuloksena.

Yksinäisyys sattu niin perkeleesti henkisellä tasolla, et jossain vaiheessa halusin ranteen/käsivarren sijaan viillellä mun kaulavaltimoa, jotta olisin vaan päässy pois. Onneks en tehny niin.

Nurmijärvelle mua ei seurannu minkäänlainen maine. Kukaan, ei kukaan tuntenu mua täältä ja se sai mut tuntemaan oloni niin helpottuneeks, ettei mitään rajaa. Ajattelin kesällä, et tää on uus alku. Näin onki käyny.
Oon tosissaan alkanu ystävystymään mun luokkalaisten kanssa ja oon sopeutunu porukkaan tosi hyvin. Ette voi edes kuvitella kuinka ihanalta tuntuu seittemän vuoden jälkeen kuulua täydellisesti porukkaan niinku palapelin palanen kokonaiseen palapeliin.

Pain makes people change.
Näin mulle ihan tosissaan kävi. Henkisen kivun jälkeen musta tuli ylimielinen ja aloin kattomaan kaikkia halveksuvasti ja rupesin pelkäämään ihmisiä.

Kiitos Nurmijärvi <3