Pain

Päivät vaihtuu viikoiks ja viikot vähitellen kuukausiks. En oo postannu tänne mitään niin pitkään aikaan, että ihan hävettää. Mut hei, te pyydätte multa aina jotain kiinnostavaa postausta ja valitatte, jos kirjotan mun päivästä yms. Syyttäkää itteenne; Mulla ei oo kiinnostavia ideoita.
Paitsi tänään.

 

Oon istunu tänään koulussa melkeen nelisen tuntia ylimäärästä ja sen aikana mun päässä on liikkunu kaikenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä kuitenki on ollu se, et en oo enää yksin.

Vuosia sitte mä istuin koulussa yksin ja tunsin monia katseita mun selässä. Tunsin katseita joka suunnasta ja vihasin itteeni siitä et olin niin erilainen. Pitkä, rakenteellisesti miehekäs ja mun kasvonpiirteetkään ei oo mitkään nätit. En panostanu meikkaamiseen, koska oon aina pärjänny ripsivärillä.
En oo vieläkään saanu vastausta siihen kiusattiinko mua ulkonäön vai luonteen takia. Vai molempien. Toisinaan mietin, et ehkä se kiusaaminen ei olis jatkunu enää kymppiluokalla, jos mun asenne ei olis muuttunu aikasempien vuosien kiusaamisen tuloksena.

Yksinäisyys sattu niin perkeleesti henkisellä tasolla, et jossain vaiheessa halusin ranteen/käsivarren sijaan viillellä mun kaulavaltimoa, jotta olisin vaan päässy pois. Onneks en tehny niin.

Nurmijärvelle mua ei seurannu minkäänlainen maine. Kukaan, ei kukaan tuntenu mua täältä ja se sai mut tuntemaan oloni niin helpottuneeks, ettei mitään rajaa. Ajattelin kesällä, et tää on uus alku. Näin onki käyny.
Oon tosissaan alkanu ystävystymään mun luokkalaisten kanssa ja oon sopeutunu porukkaan tosi hyvin. Ette voi edes kuvitella kuinka ihanalta tuntuu seittemän vuoden jälkeen kuulua täydellisesti porukkaan niinku palapelin palanen kokonaiseen palapeliin.

Pain makes people change.
Näin mulle ihan tosissaan kävi. Henkisen kivun jälkeen musta tuli ylimielinen ja aloin kattomaan kaikkia halveksuvasti ja rupesin pelkäämään ihmisiä.

Kiitos Nurmijärvi <3