If they ask me what's wrong, I'll just put fake smile on my face and tell them I'm fine. Like I always do

Mun postaukset on alkanu mennä tälläseen masentavampaan suuntaan, mut tässä nyt on näitä ajatuksia. Ton gallupin mukaan toivoisitte, että jakaisin teille mun unelmia. No huominen vois olla hyvä päivä alottaa mun unelmien jakaminen teijän kanssa. Tänään kuitenki pysyttelen vielä tässä mun perus aiheessa.

On se kuulkaa kiva saada erilaisten reittien kautta tietää omien vanhempien ajatuksia lapsestaan.
"Just ku se on menossa parempaan suuntaan, niin se keksii lisää paskaa"
"Minkä takia sen pitää kerjätä noin paljon huomiota?"
"MÄ EN YMMÄRRÄ SUA!!"
No eihän ne ymmärrä. Ainakaan mutsi. Oon alkanu ajattelemaan, että pitäisköhän mun ruveta ihan oikeesti piilottelemaan mun tunteita? Tunkea ne jonnekki syvälle ja laittaa häkkiin, josta ne ei koskaan pääsis vapauteen?
Onko kellekkään teistä koskaan tullu sellasta tunnetta, ettette voikkaan kertoa vanhemmillenne jotain, koska pelkäätte niiden reaktiota? En tiiä pitäiskö mun puhua näistä asioista isille. Joskus vaan tartteisin jonkun, jonka olkapäähän nojata ja itkeä.