Don't stand at my grave and weep - I'm not there, I'm in your heart

Istuin tänään mumun (äidin äiti) haudalla vartin verran ja itkin. Puhuin kaikesta mahdollisesta ja purin sydäntäni niistä asioista, joita en oo kellekkään muulle voinu kertoa, en oo vaan pystyny. Musta tuntu melkein, että tunsin mumun läsnäolon siinä, kun itkin ja kerroin mitä mulle kuuluu. Kerroin äidistä, isistä ja mun elämäntilanteesta ihan muuten. Tajusin samalla kuinka paljon mumua oikeesti kaipaan.
Jos ihan tarkkaan alan muistella, niin muistan kuinka äiti avautui mumulle aina kaikesta, eikä mua kuormitettu niin pahasti, ku nykyään. Ei sillä, etten pystyis kuuntelemaan äidin juttuja, mut se purkaa kaiken pahan olonsa nykyään huutamalla ja mulle tulee sellanen fiilis, ettei mua tarvita tässä maailmassa. Oon vaan se tyyppi, jolla ei oo tunteita ja jolle voi huutaa sydämensä kyllyydestä.
Aikasemmin äiti puhu mumun kanssa ja mulla oli paljon kevyempi olo. Pystyin kulkemaan eteenpäin ja taistelemaan omien juttujeni kanssa, mut en pysty taistelemaan sitä fiilistä vastaan, että mua tarvitaan vaan sitä varten, että mua voi kuormittaa kaikella paskalla ja että mulle voi huutaa, niin että huutajalle tulee hyvä fiilis.
Se sattuu.

Kyllä, tiedän, että äitini ja muutama hänen ystävistään lukevat blogiani, mutta mua ei ihan oikeesti kiinosta mitä te ajattelette tästä.

What if I just pulled myself together

Would it matter at all 

What if I just try not to remember 

Would it matter at all 

All the chances that have passed me by 

Would it matter if I gave it one more try 

Would it matter at all