"Tuijotin omaa kuvaani seinässä roikkuvasta ovaalin muotoisesta peilistä.
Halusin lyödä mun kuvajaista nyrkillä.
Mun kuvajainen heijastu veden pintaan sininen taivas taustana.
Löin mun käden veden pintaan ja katoin kuinka mun kuvajainen väreili pois."
Oon edelleenki sillä tiellä, mut en oo kauheesti edistyny viimesen parin kuukauden aikana.
Mun blogin suosituin postaus; Depression in me kertoo aika laajalti siitä kuinka sairastuin masennukseen; mikä sen laukas ja miten se kehitty pahempaan suuntaan. Nyt ajattelin, et ehkä mun on aika valottaa kyseisiä aikoja vähän yksityiskohtasemmin. Samalla käyden tietysti läpi myös niitä aikoja, jollon kaikki tuntu menevän paremmin. Tän voittamiseen voi mennä vielä vuosia, mut ainaki oon menossa oikeeseen suuntaan – suurimman osan ajasta. Takapakkia tietenki tulee vielä kohtalaisen usein, mut eiköhän tää tästä.
Taisteltuani kuukauden vasen käsi tiukasti rintaa vasten vuonna 2011 (oikeestaan 2010-2011 vaihteessa), mä avasin suuni Jorvissa mua hoitavalle lääkärille, vaik olin ensin päättäny, etten sano mitään. Olin nimittäin kuullu ja nähny tarpeeks monta kauhutarinaa siitä mitä mielenterveyden häiriöistä kärsiville ihmisille tehään (lähinnä ne keskiaikaset lobotomia -jutut...), enkä halunnu joutua mihinkään sen tyyliseen. Noh, kuten muistatte, avasin kuitenki suuni ja siitä pahin aika varsinaisesti alkoki.
Jorvin nuorisopsykitrian poliklinikka sijaitsi tohon aikaan täsmälleen samassa paikassa jossa nykyään on se Diabetespoliklinikka. Mä kävin siellä viikottain ja näytin joka kerta siltä, et oon täysin luovottanu elämässä; verkkarit, pitkähihanen paita, tennarit ja todella epäinhimillisessä kunnossa olevat kusenkeltaset hiukset.
Ekalla tapaamiskerralla muistaakseni mun molemmat vanhemmat oli mukana ja mä annoin niiden hoitaa puhumisen. Jotenki muistan hämärästi sen, et isi otti asiat hyvinki rauhallisesti, mut äiti oli jo sillon sitä mieltä, et mikä sen kasvatuksessa on menny pieleen, ku musta on tullu tällänen. FYI, syy ei edelleenkään oo kasvatuksessa.
Mulla oli tohon aikaan 3 pientä pintaviiltoa vasemmassa käsivarressa ja jos en olis koskaan tehny lisää, ni mulla ei olis varmaankaan edes kummempaa jälkeä niistä. Jossain mun Tumblrin syövereissä on kuvat Joulukuulta 2010 ja Syyskuulta 2013. Kolme vuotta ja niin helvetin paljon syvempiä ja tummempia jälkiä tossa jälkimmäisessä kuvassa, et herranjumala sentään. Mut toisaalta niin kauan ku pääsin eroon ees hetkellisesti mun henkisestä kivusta, ni kaikki oli sallittua.
Anyways, siellä käyminen autto jonkun verran, mut taistelin silti mun demoneita vastaan jatkuvasti. En saanu Jorvissa oikein puhuttua asioita enkä vieläkään oo varma minkä takia. Vajosin hiljakseen syvemmälle ja muistan edelleenki niin elävästi kaikki ne tunteet, ku mun vatsaa väänsi ja halusin vaan pois. Koen kyseisiä ongelmia edelleenki, mut joitaki asteita lievempinä.
No Ulfåsa oli mulle sellanen käännekohta, koska käytyäni siellä ekan kerran muutamaa kuukautta myöhemmin, itkin kotiin tullessani ja huusin kaikille. Mä olin saanu siellä vastaanotolla itkeä ja se nainen, jonka kanssa puhuin, oli päässy heti mun ihon alle ja tuonu esille niitä asioita, joita kätkin, ku en voinu puhua kellekkään. Olin henkisesti tosi uupunu, mut omalla tavallani helpottunu siitä, et olin saanu vihdoinki kertoo jollekki niitä asioita jotka paino mua alemmas.
Korjauksena mun tohon alkuperäseen masennuspostaukseen, syvimmät arvet on tullu vuonna 2013, ei 2011, mut koska kirjotin kyseisen postauksen lähes 3 vuotta sitte (2012), ni siihen aikaan ne oli syvimmät.
"Depressed people love the rain.
Because they are no longer crying alone."
Kaikki oli vuoristorataa siitä eteenpäin; oli hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Oli päiviä jollon kirjotin lyhyitä stooreja siitä kuinka ajoin mun mautolla kolarin ja kuolin hymyillen. Oli päiviä jollon kaikki ei sattunu niin hirveesti. Mut koskaan en saanu sitä puristavaa tunnetta pois mun rinnasta, et mun pitäis päästä pois.
Syksyllä 2012 tuli ilmotus radiosta, et Justin Bieber tulee Suomeen. Noh, tää ei sinänsä vaikuttanu mun mielentilaan erityisemmin, mut liityin Facessa erääseen keikkaryhmään ja tutustuin siellä ihmisiin. Niistä tuli mulle tuki ja turva. Muutamasta ihmisestä tuli mulle erityisen läheisiä ja yksi heistä oli ensimmäinen henkilö, joka sai mut lopettamaan itsetuhoset ajatukset hetkeks. Itkin sinä yönä onnesta ja oon edelleen siitä todella kiitollinen. Myös muutaman muun kanssa ollaan porukassa tuettu toisiamme ja itketty monet itkut. Vaikka ollaanki ajauduttu kauas toisistamme, ootte mulle kaikki rakkaita :3
Vuosi 2013 oli mulle todella käänteentekevä. Sain mun ensimmäisen kesäduunin, rakastuin, viilsin ranteeseeni 7 helvetin syvää uraa ja olin tosi sekasin. Olin samaan aikaan onnellinen ja samaan aikaan halusin kuolla. Olin niin confused, et itkin öisin, mut päivisin pistin mun kasvoille aurinkoisen hymyn. Tätä aikasemmin olin siis näyttäny mun pahan olon kotonaki ihan selkeesti enkä pahemmin hymyilly. Vuonna 2013 hymyilin ensimmäistä kertaa todella aidosti sitte vuoden 2010 ja olin hetkellisesti onnellinen.
Piirsin, kirjotin ja hukutin itteni musiikkiin, koska niistä oli tullu mun tapa selvitä pahojen aikojen läpi. Pahimpien aikojen läpi en selvinny enää kyseisillä metodeilla, vaan tartuin suoraan veitseen ja itkin niin paljon, et mun rintaan sattu enkä saanu kunnolla henkeä.
"Tears are how our heart speaks
When your lips cannot describe
How much you are hurting"
Heinäkuussa 2013 tapasin Villen. Oltiin samassa kesäduunipaikassa ja koska kumpikaan ei tuntenu toisiaan millään tavalla, ni oli helppo alottaa puhtaalta pöydältä. Oikeesti ku mietin asiaa, ni se on se ihminen, jonka takia mä oon jatkanu mun maanpäälistä taivalta näinki pitkään. Vaik rasitan sitä selkeesti mun valituksilla, ni oon kiitollinen siitä, et se on jaksanu kuunnella ja aina sanoa jotain.
Syyskuussa 2013 kaikki kuitenki romahti ja muistan itkeneeni meijän sillosen kämpän vessan lattialla niin voimakkaasti, et taituin ihan kaksin kerroin. Purin hampaita yhteen tiukemmin ku koskaan aikasemmin, koska en halunnu, et kukaan kuulis pihahdustakaan. No, kukaan ei onneks kuullu.
Se tais olla ihan virallisesti ensimmäinen kerta, ku mun käsivarren jäljistä valu verta ja joista sit lopulta on jääny huomattavat vaaleenpunaset kohoumat tälleen kahen vuodenki jälkeen.
Samaan aikaan kävin edelleenki Ulfåsassa ja vaikka se mun psykiatri oliki kauheen hyvä kuuntelemaan ja oikein ammattitaitonen, ni en mä koskaan oikeen tuntenu pääseväni pinnalle meren syvyyksistä. Tunsin mun olon paljon paremmaks ku puhuin Villen kanssa, mut jossain vaiheessa ymmärsin kuinka paljon mun huolet oikeesti rasitti sitä (I know you're brave but you need a break), joten lopetin ja hiljenin.
Vuonna 2014 mun lukio-opiskelu alko menemään huonompaan suuntaan ja mitä enemmän olin poissa, sitä suurempi sinne menemisen kynnys oli. Lopulta lopetin ja keskityin mun duuniin, jonka olin saanu Syyskuun lopussa.
Mut nyt mä meen jo vähän itteni edelle.
Joulukuu 2013 – Tammikuu 2014 – Helmikuu – Maaliskuu…
Mä en puhunu sanaakaan Villelle enkä edelleenkään oo varma mitä fiiliksiä mä sillon päässäni pyörittelin. Siis kyseisinä kuukausina. Olin tavallaan helpottunu, et en vaivannu sitä mun ajatuksilla ja huolilla. Samaan aikaan opettelin selviimään kaikesta ite. Täytin 18 Tammikuussa ja tiesin, etten vois turvautua muihin ihmisiin koko loppuelämääni. Mun piti oikeesti keksiä ja kehitellä erilaisia tapoja pitää mun ajatukset poissa niistä syvyyksistä joissa kaikki mun demonit odotteli.
Mä vahvistuin.
Hetkellisesti.
Hetkellisesti.
Kesän alku oli hienoa aikaa ja tunsin pitkästä aikaa itteni vapaaks. En vajonnu masennuksen kouriin ja ajattelin voitonriemuisesti, et oon vihdoinki vahvistumassa – voittamassa tän kaiken.
Huhhuh että osasin olla väärässä.
Jo Heinäkuussa tartuin veitseen uudemman kerran ja itkin sinä yönä niin helvetin paljon, et en meinannu saada edes henkeä. Olin vajonnu samalle tasolle millä olin ollu vuonna 2012. En ollukkaan menossa parempaan suuntaan. Tai olin, mut sit tuli todella, todella, iso takapakki. En tiiä tarkkaan mikä senki laukas, koska kesä oli helvetin mahtavaa. Käytiin Villen ja Alisen kanssa kuvailemassa paljon ja ilma oli ku morsian.
Mut joku mun sisällä meni rikki.
No sit tuli syksy ja lukio alko jälleen. Olin varmaan ensimmäisen kuukauden ajan ihan kohtalaisen hyvin koulussa. Lokakuussa mä päätin, et vähennän mun stressiä ja suoritan lukion neljässä vuodessa. Muistan vieläki elävästi sen hetken ku istuin opon huoneeseen ja se kysy multa miten voin. Purin mun posken sisäpuolta niin kovaa, et se alko vuotamaan verta, mut aloin joka tapauksessa itkemään ja varmaanki sillä hetkellä mulle tuli selväks, et en kuitenkaan jaksa lukiota just sillä hetkellä.
Muistan edelleenki isin silloset sanat kuinka en saa stressata opiskelusta, mut näinä päivinä mä vaan tiedän, tiedän, kuinka pettyneitä mun vanhemmat muhun on. Kumpikaan ei sano sitä ääneen, mut sen näkee niiden kasvoista, tavasta jolla ne puhuu mulle. Siitäki huolimatta yritän parhaani ja koitan hymyillä paljon jottei tulis kysymyksiä mun voinnista.
Lukiessani noita viime syksyisiä postauksia, mä nään kuinka paljon oon asioita ajatellu ja kuinka paljon järkevämmin ne oon muotoillu ku nää uusimmat postaukset. Edelleenki painin sen asian kanssa, et haluunko tuhota itteni olemalla hiljaa vai tuhota jonkun muun lastaamalla mun huolet sen päälle. Ei varmaan tuu yllätyksenä, et päädyn joka kerta tuhoamaan pienen osan ittestäni piilottamalla kaiken mun sisälle.
No mitä nyt 2015 on tuonu tullessaan?
Ihan vuoden alussa olin aivan helvetisti duunissa. Mul oli kiireitä ja olin tosi tyytyväinen, koska tunsin jälleen oikeesti eläväni. Ilman kirkasvalolamppuaki pärjäsin vallan mainiosti ja hymyilin. Hymyilin asiakkaille, puhuin niille ja tunsin oikeesti omanki fiilikseni nousevan joka kerta, ku joku vanhemmanpuoleinen mies toivotti hyvää viikonloppua tai jos olin suositellu jotain elokuvaa jollekki ja sit elokuvaa palauttaessaan kyseinen henkilö kehu sitä leffaa.
Maaliskuussa mä tein uudestaan masennustestin netissä. Sain tulokseks 16/30 aikasemman 29/30 sijaan. Olin niin onnellinen siitä! Mä olin ihan oikeesti menossa todella hyvään suuntaan. Ehkä mun demonit ei loppujen lopuks osannukkaan uida ja sain ne hukutettua?
Tänään tein kyseisen testin uudestaan ja mua odotti ruudulla uus tulos; 24/30. Myönnän ettei kyseinen tulos yllättäny mua lainkaan.
- Unihäiriöt, nukahtamisvaikeudet, öiset heräilyt,
liika nukkuminen Tarmottomuus,vaikeus ryhtyä tekemään asioita, yleinen väsymys- Mielihyvän ja ilon kokemisen puute: koti, harrastukset, opiskelu, työ
- Voimakkaat syyllisyyden tunteet, arvottomuuden tunne ja itsetunnon lasku
- Vetäytyminen ihmissuhteista ja negatiivisten ajatukset muista ihmisistä
- Kipuoireet, kuten selkä-, lihas- , nivel- ja vatsakivut
sekä päänsäryt - Toivottomuus ja kuolemaan liittyvät ajatukset (ajatus kärsimyksen loppumisesta)
Kesäkuu on menny puolittain unessa. En saa ees töissä rauhaa mun ajatuksilta ja mun parantuminen on todellaki keskeytyny. Keräilen nyt hitaasti mun särkyneen sielun palasia ja koitan löytää sen liiman jolla saan ne taas yhteen. Oon käyny useesti mumun haudalla puhumassa ja istumassa. Pidän kättä sen kylmän hautakiven päällä ja puhun niin pitkään ääneen, kunnes murrun, puhkeen kyyneliin enkä pysty puhumaan. Sit vajoon siihen kiven viereen ruohikolle ja itken. Pyörittelen kaikenlaisia ajatuksia mun mielessä ja palatessani takasin autolle, mul on parempi olla. Oon saanu jakaa mun taakkaa jollekki joka jaksaa varmasti sen kantaa.
En tarvii neuvoja. Tarviin vaan jonkun joka kuuntelee tuomitsematta mua.
