Dry my eyes, bring colour to my skies

"Joka ikinen hetki koitin keksiä itselleni muuta tekemistä.

Ihan mitä tahansa, joka häiritsisi mun omia aivoja.

Toistin päässäni, et kyllä se siitä – pitäis vaan ajatella positiivisesti.

Silti edes työnteko ei auttanu ja murruin."

Päivät on hiljaa hiipiny viikoiks ja kohta taas kuukausiks.
Ajattelin varata tällä viikolla aikaa jollekki kunnalliselle psykiatrille tai jotain, koska tästä ei tuu enää mitään. Viime viikolla istuin muutamana peräkkäisenä yönä hautausmaalla mumun haudan vieressä ja itkin vartin. Itkin vaan koko sydämestäni. En varsinaisesti edes tiiä minkä takia.
En tiiä miks tälleen, miks nyt?

Oon pitäny itteni yksin kasassa tosi pitkään, koska en ihan oikeesti missään tapauksessa haluu vaivata ketään mun ongelmilla. Tai oikeestaan mun olemattomilla ongelmilla. Tää on varsinki masentuneelle hyvin ominaista, et tulee aikoja, jollon vaan haluu itkee vaik mitään varsinaista ongelmaa ei oliskaan.

Ja mitä tohon alkutekstiin tulee; mun ajatukset harhailee koko ajan vaan negatiivisempaan suuntaan. Ollessani sunnuntaina duunissa, siellä oli niin hiljasta, et ehin istua ja (mikä pahinta) miettiä asioita. Jossain välissä huomasin itkeväni siinä kassan takana. Onneks siellä ei ollu ketään sillä hetkellä, mut viimeistäänki sillon tajusin, et tartteen ihan oikeesti jonkun jolle voin puhuu. Ilman sitä pelkoa, et mua pidetään rasittavana luuserina, jolla ei oikeesti oo mitään varaa itkeä elämäänsä.
Joo, ehkä mulla ei oikeesti oo mitään hätää eikä mitään varaa valittaa elämästä, mut masentuneelle jokainen pikkukivi kengässä tuntuu kalliolta jonka yli eikä ympäri pääse.

Monet varmaanki voi samaistua fiilikseen. Oon myös harkinnu sitä mahdollisuutta, et mul olis jonkin asteinen bipo (kaksisuuntainen mielialahäiriö), mut jotenki en usko, koska nää mun oireet ei ihan mee siihen kastiin. Vaikka mulla tosin onki välillä hyviä aikoja ja välillä sellasia rysäyksiä, et huudan ja itken jos vaan saan yhtään yksinäisyyttä.
Viimesen viikon ajan oon itkeny itteni uneen muutaman kerran ja heränny seuraavana aamuna ihan hyvällä fiiliksellä. Sit oon joko painanu päivän semifiiliksillä tai romahtanu jossain vaiheessa ihan täysin. Näkyvästi en oo kertaakaan romahtanu, mut kyl seki tulee jossain välissä. Tai no, mun perheen nähden en oo romahtanu. Viime viikolla nimittäin ajoin kahen aikaan aamuyöllä Villen luokse, itkin mun auton kylkeä vasten melkeen 10min samalla, ku se halas mua. Sit istuttiin ja juteltiin melkein tunti.

Mä en kuitenkaan haluu vaivata sitä joka vitun kerta ku oon romahduspisteessä. Sillä on omiaki huolia, muita ystäviä ja muita juttuja hoidettavana. Ja mä oon todella paska ystävä, ku en ikinä muista kysyä kuinka sillä menee. Jauhan itestäni paskaa kunnes fiilis on hyvä, sit halaan sitä ja lähen. En ikinä muista kattoa sitä silmiin ja kysyä, et kuinka se oikeesti jaksaa.
Mun sydän tuntuu todella raskaalta myös siks, etten osaa huolehtia muista kuten ne musta.
Fuck that shit. Oon huono ihminen.

Ehkä siks oon ollu niin pitkään kertomatta sille miltä musta tuntuu.
Ehkä hakeudun oikeesti takasin psykitriseen hoitoon ennenku joudun sinne Jorvin kautta kuten viime kerralla.
Tai ehkä mun on aika lopettaa.