But something broke me

"Kello oli 5.32 aamuyöllä. Mä makasin sängyssä tuijottaen kattoon.

Joku kylmensi mun sydäntä ja veti hiljalleen mun mielen pois todellisuudesta.

En saanu unta, mut en pysyny enää kunnolla hereilläkään.

Kelluin unen ja valveillaolon rajamailla.

Kunnes lopulta kaikki tuntu niin pahalta, et pakotin itteni nukahtamaan omiin kyyneliini."

Kaikki on päällisin puolin hyvin. Mua ei stressaa, en tunne oloani ahdistuneeks, saan ihan semihyvää liksaa... Silti mä valvon pitkälle aamuyöhön ja itken. Tunnen itteni niin voimattomaks kaiken tän keskellä ja useesti mun sydäntä kylmää – ihanku olisin unohtanu jotain tärkeetä tai tehny jotain paskaa, mut en vaan muista siitä mitään.

Täytin tosiaan 20.1 ihanat yhdeksäntoista vuotta, mut se on nyt sellanen ikä joka ei muuta enää mitään. Ens vuosi sitte tuo tullessaan "aikuisuuden", koska monet vielä laskee alle 20-vuotiaat teinien kastiin. Tai ainaki nuoriso-nuorisoks. Hueh.

Blogin ulkoasu muuttu vähän erilaiseks ku mitä se on koskaan ikinä ollu. Halusin vaan kokeilla jotain ton tyyppistä ja ite pidän tosta.
Mut se siitä. Enempää asiaa ei ollu.

Hope in Front of Me

"Siinä mä istuin autossa koulun pihalla.

Vilkaisin vikaa kertaa sitä isoa kolkkoa rakennusta ja taputin mun vieressä olevaa laukkua.

Se oli täynnä mun kaapista tyhjennettyä tavaraa.

Hymyilin hitaasti ja peruutin pois."

Paljon on ehtiny tapahtua sitte viime lokakuun, jollon viimeks päivitin asioita.

Pikakelausta marraskuuhun; Siinä kuukauden alussa varmistin paikkani Lontooseen, viimisen Hobitin ensi-iltaan – siihen maton reunalle tietysti (johon en loppujen lopuks sattuneista syistä päässy, mut siitä enemmän kohta). Sain ekan virallisen palkan ja sen jälkeen olinki ihan helvetin peeaa, koska maksoin mun ja mutsin lennot, sekä hotellin.
Tässä vaiheessa kuukautta (n. puolessa välissä) mä rupesin ajattelemaan tarkemmin mun opiskeluja; Mitä vittua mä teen? Miks kidutan itteäni paikassa, jonne meen vaan sen takia, et mutsi on himassa, enkä voi jäädä nukkumaan. Keksin tosi paljon verukkeita, ku tulin aikasemmin himaan (mm. ope oli kipeenä, opeilla oli joku kokous, tuli vaan kuulutus... *mussunmussunbullshit*)

Kävin systerin kanssa NU'ESTin (ainoo korealainen bändi, jota fanitan ihan kunnolla) keikalla Nosturissa ja sit juhlin tasa-arvoisen avioliittolain läpimenoa!
Vahdin myös 10v pikkusysterin kaverisynttäreitä ja se onki ihan oma lukunsa. Kuinka voi olla olemassa niin helvetin ärsyttäviä penskoja??!

Joulukuuhun.
Alotin joulukuun ilosesti Lontoossa mutsin kanssa. Oltiin siellä 1-2.12 ja vaikka en nähny yhtä ainoota näyttelijää f2f, sain niiltä isoilta screeneiltä joitain kuvia ja loppujen lopuks kävi vielä niin, et mun olis kannattanu olla "green carpetin" toisessa päässä, koska Benedict Cumberbatch oli sinne jääny juttelemaan joidenki niiden kanssa, jotka ei ollu päässy maton reunalle.
Josta päästäänki siihen minkä takia mä en sinne päässy. Siellä paikanpäällä oli jaettu vihreitä rannekkeita sunnuntaina ja vaan niillä rannekkeilla pääsi sinne maton reunaan. No kas kummaa, me saavuttiin äidin kanssa vasta maanantaina. Mä olin tietysti ihan rikki sen jälkeen, mut nautin parhaani mukaan siitä, et sain kuulla ihmisten äänet ja nähä niitä siitä ruudulta ja olla 10 metrin päässä mun suurimmasta idolista, Lee Pacesta, vaikka siinä oliki sellanen 2 metrinen musta aita näköesteenä.

En varmaan koskaan oo saanu yhtä hyvää kuvaa keikalta.

10pv permannon eturivi ja Enrique Iglesias! Mentiin Villen kans kattoo Enriquee, koska se ei oo ikinä aikasemmin ollu missään keikalla ja jumalauta jätkä huus melkein kovempaa ku minä :'D Se oli kyl yks maailman parhaista keikoista, mut Enrique onki ihana ja kriitikoista ei välitetä, koska ne on vitun kusipäitä.
15.12. Päätin lopullisesti lopettaa lukion. Äidille oli sinänsä helppo selittää, mut isille selittämistä jännitin aivan perkeleesti jo muutaman päivän etukäteen. Se oli kuitenki yllättävän hyväksyväinen sen asian suhteen, eikä alkanu mutisemaan mitään vihasesti, kuten olin pelänny. Se oli helpotus.
Nyt käyn vaan töissä ja nautin mun vapaudesta. Tää käy mulle hyvin. Varmaanki alotan opiskelut Otavan opiston nettilukiossa, ku vaan jaksan.

Joululahjoista sen verran, et sain faijalta A3 kokost piirustuspaperia (<3), koko The Maze Runner -sarjan ja Fryn Aikakirjat -nimisen kirjan, jota oon todellaki toivonu! Mutsilta sain ihanan baseball-takin ja suvulta tuli kirjaimellisesti pelkkää rahaa! (lukuunottamatta faijan sukua, joilta ei tullu yhtään mitään). Villeltä sain kaikkee ihanaa :33

Ennen jouluu käytiin systerin kans kattomas Mockingjay pt. 1, koska se oli tullu joululoman ajaks asumaan tänne Espooseen sielt Rautalammin hyisestä kylmyydestä.
26.12. Vittu mä itken vieläki enkä todellakaan oo päässy yli kaikesta. Siis joo kävin systerin kanssa kattomassa vikan Hobitin, koska olin ostanu 60kpl nenäliinoja ja molemmat oli valmistautunu siihen henkisesti. Paskaa. Siihen ei pysty valmistautumaan. Mul oli yli 2 vuotta aikaa enkä silti ollu valmis siihen kokemukseen. Itkettiin molemmat vaan niin maan perkeleesti, et ei hallelujah. En spoilaa, mut jumalauta.
Sit kävin kattoo sen 2 päivän päästä Villen kans uusiks. Itkin sillonki, mut Ville itki viel enemmän (HUOM! 7 nenäliinaa) ja sit kävin kattoo sen mutsin kans ja itkin sillon. Itken vieläki ku ees nään sen trailerin ja oikeesti en ees tiiä mitä teen elämälläni :''))))

Anyways, 27.12. lähettiin muuttamaan systeriä Rautalammille; vanhasta kämpästä uuteen. Se uus asunto on ihana ja saatan ottaa siitä jotain kuvia, ku lähen siellä käymään 13.1. Sinne se aikoo sit ottaa koiran ja elää sen kans onnellisesti.

Täs Tammikuussa ei oo toistaseks ollu mitään erikoisempaa; töitä, töitä ja vitusti töitä (=hyvä liksa helmikuus). Hyvää vuodenalkua vaan kaikille!

(Ps. Voin tiivistää vuoden lopun aikalailla tähän)

Bit less Stress

"Astuin sisään opinto-ohjaajan huoneeseen väsyneenä, stressaantuneena ja huomattavan ahdistuneena.

Hän huomasi välittömästi mun mielentilan ja kysy saanko nukutuksi tarpeeksi paljon.

Vastasin lyhyesti 'en'.

'Miten sä voit?'

Mä aloin itkemään."

Mä en oo ollu lukiossa yhtä ainoota täyttä päivää ensimmäisen jakson koeviikon jälkeen.
En oo vaan pystyny menemään sinne ja vastailemaan kaikkien kysymyksiin, et missä oon ollu. En oo pystyny sanomaan äidille päin naamaa, etten jaksa tätä.

Tiistaina tein päätöksen ja menin puhumaan opolle. Puhuin sen kanssa miltei kaks täyttä tuntia ja nyt suoritan lukion neljässä vuodessa. Tosin sekään ei ole kuulemma realistista, että pystyisin sen tekemään.
Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisesti opiskelen neljän vuoden jälkeen Eiran aikuislukiossa ja kirjotan sitte sieltä itteni ylioppilaaks.

Mua ei ahdista tällä hetkellä oikeestaan mikään. Isi halas mua eilen tiukasti ja sano, etten saa ottaa stressiä opiskelusta ja se helpotti mun mieltä ihan tajuttomasti! En oo aikasemmin edes tajunnu, et isi on loppujen lopuks noin ymmärtäväinen.

Anyway, hassuinta on se, et mä luulin päässeeni tästä masennuksesta jo aika hyvin irti. No, oon nyt pahemmassa jamassa, ku viime vuonna tähän samaan aikaan, vaikka mulla oli sillon mauton kanssa ihan järkyttävät ongelmat.

Nyt mulla on ainaki vähän vähemmän stressiä koulun kanssa, vaikka toi meneeki pahasti perseelleen.

This is the last Call

"Äiti on himassa, mä en voi jäädä nukkumaan.

Äiti lähti duuniin, mä voin nukkua vielä hetken pidempään.

Äiti saattaa tulla aikasemmin himaan, mun täytyy paeta Selloon.

Mä putosin pois.

Mä oon 2 minuuttia myöhässä, meen kauppaan ja lähen pois.

Mä oon ajoissa, itkettää ja peruutan auton pois koulun pihasta."

Tunnen vaan oksien katkeilevan mun jalkojen alla, ku kävelen hiljaa metsässä ja tarkkailen välillä kelloa; jos nyt voisin mennä himaan ilman, et äiti epäilee mun olleen poissa koulusta tänäänki.

Tänään mä laitoin ensimmäistä kertaa vuoteen psykiatrilleni viestiä, jos mun olis mahollista päästä puhumaan sen kanssa. Selvisin alkuvuoden ja kesän ilman pahempia komplikaatioita, mut nyt ton kirkasvalolampunkaan avulla en oo päässy kiinni tähän syksyyn. Rupeen jo nyt putoilemaan kursseilta ja itken itteni monesti illalla uneen. Joskus huomaan valvovani vielä puol viiden aikaan sängyssä pyörien.

Kauheinta tässä on se, et mulla ei oo ketään, jolle voisin kertoo kaiken. Villelle jätän kertomatta muutamia asioita ihan vaan sen takia, et en haluu sen tietävän. Ja äiti puolestaan on äiti. Isille en vieläkään pysty kertomaan kaikkea, koska musta tuntuu, et se ei oo hirveen hyvä tukemaan ihmisiä.

 

 Yhtäkkiä kaikki asiat vyöryy mun päähän ja hautaa mut alleen. Kattelen mun seinillä olevia kuvia mun nuorista vanhemmista ja musta ja Fannysta. Ajoista, jollon kaikki oli vielä hyvin. Ajoista jollon äiti ei tienny saavansa masentuneen ja itsetuhoisen diabeetikkotyttären tai kapinallisen Korea-fanin.

Ajoista jolloin mä olisin nauranu, jos joku olis kertonu mitä musta tulee, millanen musta kasvaa.

Mua ahdistaa, et joku päivä kaikki ne asiat, joita mä en oo mihinkään kirjottanu tai kellekkään kertonu, tulee esille ja mun ihmissuhteet tuhoutuu. Niin on melkein jo käyny. Ei oo olemassa ihmistä jonka kanssa mä pystyisin olemaan varauksetta oma itteni. Et voisin kertoo sille kaikki tunteeni ja itkee.

Mä en voi satuttaa ketään niin paljon.

Oon hyödytön ja tuotan kaikille koko ajan pettymyksiä. Käytän liikaa rahaa, opiskelen liian vähän, mun pitää valmistua kolmessa vuodessa, täytyy hankkia ite fyrkkaa, äidin mukaan tarviin lääkityksen (mut mä tiedän tappavani itteni niillä ennenku syön niitä kunnolla)...

 

Joskus oikeesti mietin, et mitä tapahtuis jos mä purkaisin kaikki tunteeni äitiä, isiä, Fannya ja Villeä kohtaan? Kuinka moni pystyis kattomaan mua sen jälkeen silmiin ja kuinka moni jäis?

Ketkä käskis mun painua helvettiin tai lopettais hiljalleen mulle puhumisen?

Kuinka moni nytki kattoo mua ja miettii, et "mikä tonki tytön kasvatuksessa on menny pieleen?"

Montakohan kertaa mäki oon istunu mumun haudalla ja itkeny siinä. Oon pitäny kättäni siinä kylmän kiven päällä ja puhunu. Oon kertonu sille kaiken mitä ikinä mun mieleen on tullukkaan. Tiiän, et mumu tietää kaiken jo valmiiks, mut haluun aika ajoin purkaa mun mieltä siinä.

Monesti toivon, et mumu olis täällä, jotta äiti vois puhua sille mun sijaan. Mun mielestä on hienoa, et voin auttaa äitiä ja se luottaa asioitaan mulle, mut joskus musta tuntuu, et romahdan sen kaiken painon alla. Sit meen mumun haudalle ja istun siihen puoleks tunniks vaan itkemään ja sopertamaan asioita.

Se auttaa joka kerta ja sit oon taas hetken aikaa vähän kevyemmällä fiiliksellä. Koska tiiän, et joku kuuntelee eikä tuomitse mua.

13 viikkoa siitä, ku mä rikoin mun 10 kuukauden putken ilman ensimmäistäkään viiltoa. Nyt neki jäljet on vaan häilyviä arpia vasemmassa käsivarressa. Välillä mä vaan katon niitä häilyväisiä raitoja ja ilman mitään syytä haluun tietää oonko vielä hengissä vai oonko jo kuollu.

Harvemmin kuitenkaan teen mitään kokeillakseni sitä ja toistaseks taidan olla elossa.

I'm not gonna harden my heart – At least now

Siis oikeesti herranjestas mä oon taas jättäny tän blogin ihan heitteelle. Mut toisaalta ku oon pantannu kirjottamista niin pitkään, ni nyt olis tosiaanki oikeesti ihan asiaa eikä vaan joutavaa paskanjauhantaa, jota täältä liian usein oon löytäny.

Näin aluksi loin Spotifyhyn "Soundtracks" -nimisen soittolistan. iTunesin vannoutuneena käyttäjänä tohon sovellukseen vaihtaminen tuntu kauheelta pettämiseltä, mut toisaalta käytänhän mä muita Applen ohjelmia ja tuotteita kuitenki. (perkele)
Kyseisellä soittolistalla on ihanaa musiikkia, koska mä oon ihan soundtrack friikki. Melkein joka vitun leffasta löydän ainaki yhen (yleensä lopputekstien aikana soiva kappale) erittäin kivan biisin.
Näinpä loin sitte ihan oman soittolistan niille ja tällä hetkellä se kattaa 137 biisiä eli n. 7h musiikkia ja leffojen määrä on ihan järkyttävä.

Syyskuu on täydellinen aika kuvata sumuista luontoa. Kyseisessä kuvassa _EI_ ole tupakansavua vaan ihan oikeesti golfkentän yllä leijailevaa sumua.
Oon käyny paljolti kuvailemassa, koska nyt mulla on kulkupelikin!!

Elikkäs. Mulla oli inssi 11.9 ja pääsin sen ykkösellä läpi! Sain vieläpä kehuja tutkinnon vastaanottajalta, että mun kyydissä oli mukava istua ja jutella. Hymyilin kuulemma niin paljon ja kivasti, että antoipa kyseinen mies mulle vielä 15€ arvoisen lahjakortin A-katsastukseen.

Autohan mulle oli jos ostettu edellisenä lauantaina. Luumun värinen Toyota iQ on siis kyseessä. Nelipaikkainen ja kaksiovinen kaunotar.
Mulla on joku addiktio noiden autojen nimeemisen kanssa, joten nimesin sitte tämän Luumikseksi. Isi tosin kirjottaa nimen Loomis, mut samalla tavalla se joka tapauksessa lausutaan. Mutsin Dodgella tai faijan Priuksella ei oo kummallakaan toistaseks mitään nimeä.

No heti torstaina hyväksytyn inssin jälkeen lähettiin hakemaan kyseistä autoa kotiin Hämeenlinnasta. Varasuunnitelmahan oli, et isi olis hakenu sen Katin kanssa perjantaina Tampereenreissullaan, mut onneks sain heti sen väliaikasen ajoluvan.

Perjantaina otin suunnaks Pohjois-Savon. Lähin siis tapaamaan pikkusiskoa Rautalammille ja olin siellä pari yötä. Välittömästi sain ekat ylinopeussakotki.... Mut ei siitä sen enempää.
Se reissu oli kiva ja matka Savoon oli puuduttava ku mikä. Nukuin välillä puolisen tuntia niillä rekkojen lepopaikoilla, jotten olis nukahtanu rattiin. Mulla soi matkamusiikki koko ajan ja biletin ihan tyytyväisenä. Kotiin päin tullessa matka suoriutu nopeemmin ja ainoot pysähdykset oli sillon ku vastasin johonki tekstiviestiin tai kävin pikaisesti facessa.
Maanantaina palasin kouluun ihan tyytyväisenä, vaikkaki bensa ihan finito.

Sainpahan sitten duuniaki Friisilän FilmTownista.
Alotin siellä viime sunnuntaina ja oon tehny nyt kolme peräkkäistä vuoroa. Seuraava onki vasta maanantaina.
Ekaa kertaa ikinä hyödynsin suhteita. Tai oikeestaan mutsi hyödynsi. Kyseessähän on liike jossa mamman entisen duunikollegan tytär on myyntipäälikkönä. Sinne tarvittiin osa-aikaista työntekijää ja mulle noi viikonloppu- ja iltaduunit on ihan unelma, koska opiskelen kuitenki täyspäiväisesti lukiossa.
No ainaki ihmiset on mukavia. Vielä vähän väliä meen paniikkiin, ku en osaa jotain ja mun posket hohkaa sit kivan punasina jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Mut kyl se tästä, ku opettelen hallitsemaan mun hermot kunnolla. Hyvin kuulemma kuitenki osaan jo tehä työni. Tilitys vaan on vielä ihan outo aihe.

Mulla on koeviikko käynnissä ja panikoin muutamaa tehtävää, jotka pitää palauttaa tai muuten en pääse kurssista läpi. Vähän olen myöhässä juu, mut tässähän mulla on pelkästään aikaa kokeiden jälkeen, ku ei oo hetkeen duuniakaan.
Toisekseen mun pitäis hankkia verokortti ja oon aika pulassa sen kanssa, mut onneks isi tietää nää asiat hyvin ja siltä voi kysyy.

Ens jaksossa mulla on enemmän kursseja suoritettavana ku koskaan aikasemmin, koska joudun tekemään pari ykkösvuoden kurssia, joista en päässy läpi edes uusintakokeissa.
Ja sit on muutama niitä, jotka jouduin keskeyttämään, ku mun mauto lopetti yhteistyön mun kanssa keväällä.

 

Homol oli kamera ja ei jumalauta
Ps. Mul on shortsit tuol alla

Sit tällasta pientä kuvailua on ollu käynnissä, koska syksyllä on niin kauniin väristä ja siitä pitää ottaa todellaki kaikki irti vaikka onki ihan vitun kylmä.
Luojan kiitos toi mun auto lämpee nopeesti eikä se tuulilasi jäädy sisäpuolelta.