When you've been fighting for it all your life, you've been struggling to make things right.. That's how a Superhero learns to fly

"Katon mun koneen ruutua ja siinä vilkkuvaa kursoria.

Haluun kirjottaa jäähyväiskirjeen ja lähteä pois.

Haluun jättää kaikki auki.

Haluun nähä kaikkien ihmettelevät ilmeet.

Mut silti en koskaan tee sitä."

Jotain mitä mä oon oppinu kantapään kautta.
Turhaan on odottanu, et jostain tulis Superman, Peter Pan tai joku – ihan kuka vaan, joka pelastais mut pois tästä maailmasta. Näistä piireistä joissa oon. Tästä elämästä ihan vaan yleisesti.
Mua vituttaa niin monet ihmiset, niin monet asiat, et haluisin useesti vaan heittää koneen ulos ikkunasta ja huutaa.
Sure, kaikkia vituttaa joskus. Mut jos se on sellasta, et hyviä päiviä on kerran kuussa, ni sit en enää tiiä kuinka normaalia se on.

Elän päivä kerrallaan, koska jos suunnittelen pidemmälle tulevaisuuteen, ni alan tuntea aivan tajutonta epätoivoa.
Näinä päivinä oon ite ollu se henkilö, joka tarttuu mua kädestä ja nostaa mut pystyyn. Uskon, et se on aika hyvä juttu, mut toisaalta en tiiä.
Mitä tohon alkutekstiin tulee, ni haluisin oikeesti vaan kadota ja kattoo, et kuinka moni rupeis miettimään miks en oo ollu aktiivinen instassa, facessa, twitterissä tai missään muuallakaan. Jättäisin vaan kaiken taakseni ja muuttaisin johonki metsämökkiin Siperian pimeimpään kolkkaan.

Mun mielessä pyörii niin paljon vituttavia asioita, jotka haluisin kirjottaa tänne, mut koska niihin liittyy paljon muiden ihmisten haukkumista, ni jätän sen tekemättä ja kiroon niitä johonki omaan muistiooni. Koska siitä huolimatta, et tän blogin lukijat tyyliin tuntee mut paremmin ku mun omat vanhemmat, ni en silti viittii haukkua kaikkia mun elämässä olevia ihmisiä julkisesti. Itestäni voin tietysti kertoa niin paljon ku sielu sietää.

Eli siis mikä nyt tän tekstin perimmäinen tarkotus oli, ni mä oon alkanu tajuumaan, et jos haluun selvitä kaikesta tästä, ni mun täytyy olla oman elämäni sankari eikä aina turvautua muihin ihmisiin.

Dry my eyes, bring colour to my skies

"Joka ikinen hetki koitin keksiä itselleni muuta tekemistä.

Ihan mitä tahansa, joka häiritsisi mun omia aivoja.

Toistin päässäni, et kyllä se siitä – pitäis vaan ajatella positiivisesti.

Silti edes työnteko ei auttanu ja murruin."

Päivät on hiljaa hiipiny viikoiks ja kohta taas kuukausiks.
Ajattelin varata tällä viikolla aikaa jollekki kunnalliselle psykiatrille tai jotain, koska tästä ei tuu enää mitään. Viime viikolla istuin muutamana peräkkäisenä yönä hautausmaalla mumun haudan vieressä ja itkin vartin. Itkin vaan koko sydämestäni. En varsinaisesti edes tiiä minkä takia.
En tiiä miks tälleen, miks nyt?

Oon pitäny itteni yksin kasassa tosi pitkään, koska en ihan oikeesti missään tapauksessa haluu vaivata ketään mun ongelmilla. Tai oikeestaan mun olemattomilla ongelmilla. Tää on varsinki masentuneelle hyvin ominaista, et tulee aikoja, jollon vaan haluu itkee vaik mitään varsinaista ongelmaa ei oliskaan.

Ja mitä tohon alkutekstiin tulee; mun ajatukset harhailee koko ajan vaan negatiivisempaan suuntaan. Ollessani sunnuntaina duunissa, siellä oli niin hiljasta, et ehin istua ja (mikä pahinta) miettiä asioita. Jossain välissä huomasin itkeväni siinä kassan takana. Onneks siellä ei ollu ketään sillä hetkellä, mut viimeistäänki sillon tajusin, et tartteen ihan oikeesti jonkun jolle voin puhuu. Ilman sitä pelkoa, et mua pidetään rasittavana luuserina, jolla ei oikeesti oo mitään varaa itkeä elämäänsä.
Joo, ehkä mulla ei oikeesti oo mitään hätää eikä mitään varaa valittaa elämästä, mut masentuneelle jokainen pikkukivi kengässä tuntuu kalliolta jonka yli eikä ympäri pääse.

Monet varmaanki voi samaistua fiilikseen. Oon myös harkinnu sitä mahdollisuutta, et mul olis jonkin asteinen bipo (kaksisuuntainen mielialahäiriö), mut jotenki en usko, koska nää mun oireet ei ihan mee siihen kastiin. Vaikka mulla tosin onki välillä hyviä aikoja ja välillä sellasia rysäyksiä, et huudan ja itken jos vaan saan yhtään yksinäisyyttä.
Viimesen viikon ajan oon itkeny itteni uneen muutaman kerran ja heränny seuraavana aamuna ihan hyvällä fiiliksellä. Sit oon joko painanu päivän semifiiliksillä tai romahtanu jossain vaiheessa ihan täysin. Näkyvästi en oo kertaakaan romahtanu, mut kyl seki tulee jossain välissä. Tai no, mun perheen nähden en oo romahtanu. Viime viikolla nimittäin ajoin kahen aikaan aamuyöllä Villen luokse, itkin mun auton kylkeä vasten melkeen 10min samalla, ku se halas mua. Sit istuttiin ja juteltiin melkein tunti.

Mä en kuitenkaan haluu vaivata sitä joka vitun kerta ku oon romahduspisteessä. Sillä on omiaki huolia, muita ystäviä ja muita juttuja hoidettavana. Ja mä oon todella paska ystävä, ku en ikinä muista kysyä kuinka sillä menee. Jauhan itestäni paskaa kunnes fiilis on hyvä, sit halaan sitä ja lähen. En ikinä muista kattoa sitä silmiin ja kysyä, et kuinka se oikeesti jaksaa.
Mun sydän tuntuu todella raskaalta myös siks, etten osaa huolehtia muista kuten ne musta.
Fuck that shit. Oon huono ihminen.

Ehkä siks oon ollu niin pitkään kertomatta sille miltä musta tuntuu.
Ehkä hakeudun oikeesti takasin psykitriseen hoitoon ennenku joudun sinne Jorvin kautta kuten viime kerralla.
Tai ehkä mun on aika lopettaa.

Aaaaand here we go again

Oon itkeny viimesen neljän päivän aikana enemmän ku aikoihin. Viimeks tää fiilis vainos mua joskus vuos sitte Huhtikuussa.
Kesä tulee, mul on töitä, kerään hissukseen rahaa mun unelmia varten, mun fyysinen terveys on hyvä ekaa kertaa 3-4 vuoteen ja kaiken pitäis olla hyvin. Mut ei oo.

Jostain käsittämättömästä syystä ne samat tyhjät tunteet on palannu. Jotkut illat makaan sängyssä ja tuijotan kattoon, koska en pysty itkemään. Toiset illat itken peittoon käpertyneenä ja puristan mun hampaita yhteen, jotta kukaan ei kuulis pihahdustakaan.
Mun unenlaatu on heikentyny ja nukun rauhattomasti ne muutamat tunnit, jotka sit lopulta saan nukuttua. Nukun välillä päiväuniaki, mut oon jatkuvasti väsyny.

Ihanku olisin palannu siihen samaan pisteeseen missä olin ennen viime kesää.

"Depression is like a war.

You either win

Or die trying."

Anyways.

Mua kans ahdistaa aivan suunnattomasti se, et en oo tällä hetkellä taloudellisessa balanssissa ja mun pitäis muuttaa pois himasta, koska systeri tarttee asunnon ittelleen ja koiralleen mahd. pian.

Noh, mä oon ainoo joka sen kanssa vois muuttaa, koska mulla on kuitenki tuloja. Tosin maksan yhtä aika saatanan isoa juttua vielä elokuuhun saakka, et sitä ennen en oikeesti pystyis edes muuttamaan, koska en pysty maksamaan omaa osuuttani vuokrasta.

Eli seki ahdistaa.

Nothing hurts more than not knowing which way to go

"Kaikki oli pitkän aikaa hyvin.

Sit jostain käsittämättömästä syystä mä romahdin ja joka kerta ku katoin itteäni peilistä, halusin lyödä sitä nyrkillä ja vajota maahan.

Sit rupesin hiljalleen keräilemään mun sielun palasia maasta ja ettimään sitä liimaa jolla saisin ne taas pysymään yhessä."

Paljon on tapahtunu.
Mun piti lähtee Lontooseen yksin. Mun piti lähtee Lontooseen Villen kans. Mun piti lähtee Lontooseen Rikon kans. Yhtäkkiä mä en ollukkaan enää lähössä Lontooseen.
Hetkeen se ei vaivannu mua, kunnes mun alkuperänen syy sinne lähtemiseen palas kuvioihin ja nyt joka kerta ku mietin sitä, mua sattuu ja haluun vaan ottaa pikavippiä tai jotain, et pääsen lähtemään. Mun palkkapäiväki on liian myöhään.
Mut se siitä ja itken sitä sit erikseen jossain nurkassa.

En oikeestaan enää tiiä mitä ihmiset haluu musta. Kuinka monelle oon oikeesti välipysäkki matkalla johonki paljon parempaan päämäärään?
Kuinka monelle oon taas se sama sylkykuppi joka olin vuosia sitte?

On the bright side; Weekend fest on tulos, Niko Saarinen lupautu tarjoomaan mulle ja Villelle yhet juomat, koska oltiin sen musavideossa ja Ville puhuu niin paljon ihmisille (kiitos siitä).

Oon kans innostunu, koska palaan syksyllä opiskelemaan mun lukion loppuun, jotta saan joskus valkolakin. Toisaalta mietin välillä sitä, et opiskelenko itteni vai äidin takia. Ehkä molempien tai ehkä vaan äidin takia.

Kyllä; näytän ihan hirveeltä, mut ei voi mtn (siel sato vettä ja Niko on sorsa)