Before I dive into the deep end

*Always.
I'm always afraid.

Syy miks mä en oo tänne aikoihin kirjottanu, on yksinkertasesti se, et viimeks ku kirjotin mun blogiin ollessani edes osittain onnellinen, seinät kaatu mun päälle ja jäin haukkomaan happea.
Mä menin paskaks.
Nyt oon halunnu nauttia mun semitasasesta mielentilasta rauhassa, joten en oo kirjottanu. Nyt aattelin kuitenki, et teijän on ehkä aika saada kuulla mun kuulumisia.

Kirjotin viimeks melkeen 2kk sitte hyvin ristiriitaisin tuntein. Sen jälkeen oon yrittäny epätoivosesti päästä yli mun mustasukkasuudesta ja puhunu Villen kanssa asioista.
Ne keskustelut on johtanu johonki ja oon kohtalaisen tasasella pohjalla ton meidän ystävyyssuhteen kanssa. Siitäkin huolimatta mulle tulee välillä sellasia fiiliksiä, et oon aika yksinäinen.

Keskustelin eilen mutsin kanssa monesta asiasta ja oli hyvä saada vähän erilaista perspektiiviä asioihin. On oikeesti vaikeeta kattoa kuvia kesältä 2014 ja olla itkemättä. Mä kaipaan niin montaa asiaa niiltä ajoilta.

Mun opiskelut on ihan hyvällä mallilla ja töitä on. Rahatilanne on vähän parantunu ja oon saanu oman asuntoni ihan vaan itelleni ku sisko sai vihdoin Espoosta asunnon.
Oon siivonnu ja tuulettanu sitä kämppää kohta 2 viikkoa, koska siel on niin vitusti koirankarvaa ja siel haisee kuollu eläin (johtunee niistä verisitä luista joita se elukka söi mun sängyssä..).

Mä oon kuitenki kaikista pienistä kipupisteistä huolimatta ihan kohtalaisessa kunnossa. Mun silmänpohjat kuvattiin ja niissä ei oo vielä mitään muutoksia. Munuaisten tilanteen käyn kuulemassa vasta Maaliskuussa, mut ainakaan mun vointi ei oo huonontunu. Elän tässä nyt päivä kerrallaan ja nautin kaikista pienistä valonpilkahduksista joita mun elämässä harvakseltaan on.
Koitan pitää pään pinnalla ja muistaa sen, et en oo yksin.

Siitäkin huolimatta, et mul on parempi fiilis, ni tämä kuva on edelleen surullisen ajankohtainen.

Just a little story

"As she laid down crying on the floor

she secretly wished him to say something.

Anything.

But her phone was silent as death.

And that's how she felt."

Kuva liittyy voimakkaasti.

En osaa kirjottaa objektiivisesti, suomeks tai muutenkaan järkevästi
Mutta mun oli pakko tiivistää kaikki pienen tarinan muotoon.
Näin mä oon aikasemmin käsitelly asioita.
– A poem by me

She held the blade in her hands and sat on her bed. She wasn't crying anymore but she felt so numb it was almost like she didn't exist anymore. That is the exact reason for the blade in her hands. Slowly it was making small cuts on her left wrist and arm.

As the tears rolled down on her cheeks, she knew she was alive.

Blade wasn't always the answer. It became the answer when all the sad songs weren't sad enough anymore or when she had no-one to talk to. There was a time when she had someone to talk to in the middle of the night when all the bad feelings were taking over. Those phone calls, messages and sometimes even meetings were the only reason she could make it trough the night. It felt like the pain was slowly going away.

But as the time passed, she didn't find comfort from anything anymore. The blade was the only thing she felt like could make her feel alive again. She tried therapy many times until it stopped helping. She couldn't sleep and then in few months she was left by everyone. No calls, no messages. Nothing.

Not even an explanation. All the promises and smiles vanished into deep darkness. Memories felt like dreams. Like they've never existed in the first place.

That's when the nights came. The nights when she slept beside her phone and with every little sound, she awoke wishing someone was missing her. But it never happened. Until she finally let go of the hope and let the darkness take that final sunny piece of her mind.

This is the reason she smiles to people. Because if she smiles, people will think she's alright. Because then they won't ask "what's wrong". Because she doesn't want to feel like anyone cares. Because they really don't. And that lie destroyed her mind for good.

……but deep down, somewhere, she knew that someone cared. But her anxiety tied her arms down and stopped her from talking to anyone. She felt like she bothered everyone. That's why never asked the help of others around her.

There were people that cared. Cared more than she could imagine.

Her anxiety, depression, self-loathing. They all together stopped her every time she took her phone instead of the blade. And then finally they let go of her when she put her phone down and grabbed that blade.

Only friend that wasn't going to leave her. Ever.

They say the time's supposed to heal you, but I ain't done much healing

"Ehkä mua ei oo tarkotettu elämään"

Kenenkään ei kuuluis olla näin kovissa tuskissa.

Kenenkään ei kuuluis tuntea itteään joka päivä arvottomaks.

Silti tosi moni tuntee niin.

Mun elämä ei oo pahin mahollinen mitä voitte kuvitella. Se ei oo täysin riekaleina, eikä mulla pitäis olla mitään erityisiä ongelmia.

Silti mä taistelen joka päivä sitä ajatusta vastaan, et lähtisin täältä. Suljen iltasin silmät kyynelten valuessa mun ripsien lomitse ja puristan hampaita yhteen etten itkis ääneen.

Vuosien terapian jälkeen mä oon todennu, et jos mun kuuluis olla täällä, mä olisin vahvistunu huomattavasti.

Miltä musta sit päivittäin tuntuu?

– En pysty kuvailemaan sitä kunnolla, mut lähimmäks oikeenlaista kuvausta pääsen jos sanon, et ihanku joku kuristais mua ja pitäis samalla mua pinnan alla. Koitan koko ajan räpistellä lähemmäs pintaa, vaik mun happi onki loppumassa.

Jokainen jälki mun käsivarsissa kertoo siitä, et mä en oo tarpeeks vahva. En tänään, enkä huomenna. Ihan sama kuinka huoletonta mun elämä on, ni joka päivä tummat pilvet peittää taivaan ja pitää huolen siitä ettei ykskään valonsäde pääse siitä läpi.

En oo enää pitkään aikaan elätelly toivoa siitä, et kaikki kääntyis paremmaks. Odotan vaan hiljaa, et tapahtuu "ikävä" onnettomuus joka veis mut pois. Mun elämä ei oo mitään muuta ku odottamista.

Odottamista, et kaikki mun ympärillä olevat ihmiset hiljakseen jättää mut yksin tähän pimeyteen.

Odottamista, et saan rohkeutta lähteä.

Odottamista.

Monella ihmisellä on elämä huonommassa jamassa, mut silti ne jaksaa hymyillä. Ehkä niille on annettu voimaa selvitä siitä elämästä, koska niitä odottaa parempi tulevaisuus.

Mä oon kyllästyny olemaan kaikille täysin arvoton. Oon kyllästyny elämään.

En haluu olla täällä.

Prinsessoja & Astronautteja

Ku meiltä kysytään pieninä ihmistaimenina mitä me halutaan olla, ku kasvetaan isoiks, vastaukset on yleensä prinsessoja tai astronautteja, poliiseja tai eläintenhoitajia.

Mä oon muistanu pitkään kuuluneeni samaan kastiin. Kuitenki muuton yhteydessä löysin muutaman mun todella vanhan ystäväkirjan. Monessa niissä luki "kissojenhoitaja" tai jotain siihen suuntaan.

Yhessä kuitenki luki "iloinen aikuinen".

Mä rupesin miettimään mun tulevaisuutta uudemman kerran. Mulla ei oo unelma-ammattia tai mitään muutakaan mitä oikeestaan haluisin tehä. Mut oon edelleen samaa mieltä; haluun olla onnellinen.

Rahaa olis kiva olla sopivan verran, mut jos en oo onnellinen, ni silläkään ei oo oikeesti väliä.

Haluaisin muutaman hyvän ystävän joiden tukeen voisin luottaa. En haluu pelätä koko ajan, et ne yhtäkkiä pudottaa mut yksinään pohjalle eikä kuuntelekkaan enää mua.

Haluaisin siis, et ne tukis mua yhtä paljon ku mä tukisin niitä.

Tällä hetkellä mun tilanne on täysin päinvastanen. En oo millään rintamalla ihan tasapainossa. Oon henkisesti ja fyysisesti väsyny ja oon alkanu taas nukkumaan huomattavan paljon. Kouluun lähteminen on vituttavaa, mut sitku pääsen sinne, ni en enää haluu tulla takasin tähän asuntoon jossa mua on vastassa saatanan pahalla tuulella oleva pikkusisko ja sen koira joka hyppii niin perkeleesti, et mun jalat on ihan naarmuilla. Mä en tunne oloani hyväks täällä.

Mä en oo kotona omassa kodissani.

What is going on?

"Everything was slowly

..but surely..

falling apart"

It doesn't really matter, does it?
Oon pitäny pitkään radiohiljasuutta täällä blogin puolella, koska en oo saanu koottua mun ajatuksia millään järkevällä tavalla kasaan. Paljon on tapahtunu ja mun usko tulevaisuuteen on taas järkkyny.
Mä pelkään.

Ihan ensimmäiseks selitän alta pois sen mikä mun päätä pitää tällä hetkellä veden pinnan alapuolella.
Mä oon tuhonnu oman terveyteni alle seitsemässä vuodessa ja alle 20-vuotiaana. Isälleni en oo mitään vielä kertonu ja äidillekki kertomisessa meni melkeen kaks viikkoa. Ensin mun piti tottua ajatukseen, et mulla on mahdollisuus kuihtua hitaasti pois tästä elämästä.
Tässä vaiheessa te varmaanki mietitte, et mitä mä oon tehny? Sillä samalla reissulla ku hommasin itteni sairaalaan, mun munuaiset vaurioitu. Viime kuussa mulla todettiin munuaisten vajaatoiminta. Just se mitä vastaan oon taistellu tän diabeteksen edetessä.

Mä voin myöntää sen, et tiesin odottaa tätä jossain vaiheessa mun elämää. Nyt mulla on ainaki hyvä syy luovuttaa. Muut elimet on nuoria ja toimii, joten ne voi saada joku joka oikeesti haluu elää ja tarttee esim. hyväkuntosta maksaa.

Se siitä ja seuraavaan aiheeseen.
Mun opiskelut alkaa 19.10 eli ens viikolla. Mult puuttuu yks kemiankirja ja pysäköintipaikat ahdistaa vähän, koska siel koulun lähistöllä on max. 1h pysäköinti ja mun tunnit on 1,5h. Kaiken lisäks ne maksaa sen 4€.
Oon myös muuttanu pois Espoosta tässä kuun alussa. Tarkempaa asuinkuntaa ette saa tietää ainakaan vielä. Osa sen varmaanki jo tietää, mut ne jotka ei tiedä, ni ei sit tiedä. Duunia mul on aivan helvetin vähän ja palkkaki sen mukanen. Toisaalta bensat maksaa niin vitusti, et ei mua muutenkaan huvittais ajaa koko ajan Espooseen ja takasin. Toi matkakaan ei oo kovin mukava yksin ajettava.

Mul on jatkuvasti sellanen fiilis, et tukehdun. Millon mihinki ja useesti ihan ilman syytä.