Aaaaand here we go again

Oon itkeny viimesen neljän päivän aikana enemmän ku aikoihin. Viimeks tää fiilis vainos mua joskus vuos sitte Huhtikuussa.
Kesä tulee, mul on töitä, kerään hissukseen rahaa mun unelmia varten, mun fyysinen terveys on hyvä ekaa kertaa 3-4 vuoteen ja kaiken pitäis olla hyvin. Mut ei oo.

Jostain käsittämättömästä syystä ne samat tyhjät tunteet on palannu. Jotkut illat makaan sängyssä ja tuijotan kattoon, koska en pysty itkemään. Toiset illat itken peittoon käpertyneenä ja puristan mun hampaita yhteen, jotta kukaan ei kuulis pihahdustakaan.
Mun unenlaatu on heikentyny ja nukun rauhattomasti ne muutamat tunnit, jotka sit lopulta saan nukuttua. Nukun välillä päiväuniaki, mut oon jatkuvasti väsyny.

Ihanku olisin palannu siihen samaan pisteeseen missä olin ennen viime kesää.

"Depression is like a war.

You either win

Or die trying."

Anyways.

Mua kans ahdistaa aivan suunnattomasti se, et en oo tällä hetkellä taloudellisessa balanssissa ja mun pitäis muuttaa pois himasta, koska systeri tarttee asunnon ittelleen ja koiralleen mahd. pian.

Noh, mä oon ainoo joka sen kanssa vois muuttaa, koska mulla on kuitenki tuloja. Tosin maksan yhtä aika saatanan isoa juttua vielä elokuuhun saakka, et sitä ennen en oikeesti pystyis edes muuttamaan, koska en pysty maksamaan omaa osuuttani vuokrasta.

Eli seki ahdistaa.

Nothing hurts more than not knowing which way to go

"Kaikki oli pitkän aikaa hyvin.

Sit jostain käsittämättömästä syystä mä romahdin ja joka kerta ku katoin itteäni peilistä, halusin lyödä sitä nyrkillä ja vajota maahan.

Sit rupesin hiljalleen keräilemään mun sielun palasia maasta ja ettimään sitä liimaa jolla saisin ne taas pysymään yhessä."

Paljon on tapahtunu.
Mun piti lähtee Lontooseen yksin. Mun piti lähtee Lontooseen Villen kans. Mun piti lähtee Lontooseen Rikon kans. Yhtäkkiä mä en ollukkaan enää lähössä Lontooseen.
Hetkeen se ei vaivannu mua, kunnes mun alkuperänen syy sinne lähtemiseen palas kuvioihin ja nyt joka kerta ku mietin sitä, mua sattuu ja haluun vaan ottaa pikavippiä tai jotain, et pääsen lähtemään. Mun palkkapäiväki on liian myöhään.
Mut se siitä ja itken sitä sit erikseen jossain nurkassa.

En oikeestaan enää tiiä mitä ihmiset haluu musta. Kuinka monelle oon oikeesti välipysäkki matkalla johonki paljon parempaan päämäärään?
Kuinka monelle oon taas se sama sylkykuppi joka olin vuosia sitte?

On the bright side; Weekend fest on tulos, Niko Saarinen lupautu tarjoomaan mulle ja Villelle yhet juomat, koska oltiin sen musavideossa ja Ville puhuu niin paljon ihmisille (kiitos siitä).

Oon kans innostunu, koska palaan syksyllä opiskelemaan mun lukion loppuun, jotta saan joskus valkolakin. Toisaalta mietin välillä sitä, et opiskelenko itteni vai äidin takia. Ehkä molempien tai ehkä vaan äidin takia.

Kyllä; näytän ihan hirveeltä, mut ei voi mtn (siel sato vettä ja Niko on sorsa)

10 years from now

Oon 29-vuotias.

Vuosia suunnittelin hankkivani valkolakin, jotta voisin ylpeesti kantaa sitä päässäni vapun aikaan, mut aina joku asia tuli eteen; "ehkä ens vuonna". Työskentelen edelleen Filmtownissa tai oon päätyny johonki ihan paskaduuniin, jota vihaan yli kaiken, koska mulla ei oo mitään koulutusta, jotta voisin tehä jotain mukavampaa. En omista lemmikkejä, koska justjust riittää rahat omaan elämiseen. Todennäkösesti oon yksin, koska mulla on ollu liian korkeet standardit ja oon päästäny jonkun kultakimpaleen käsistäni, koska oon niin saatanan ujo.

Asun pienessä yksiössä Espoon keskustassa ja ihmettelen joka päivä minkä takia oon vieläki hengissä. Mulla ei oo enää kavereita. Viimesetki ystävät on hylänny mut, koska oon ruvennu valittamaan kaikesta vielä tavallistaki enemmän. Oon ollu vuosia niin vittuuntunu mun elämään, et en oo jaksanu hoitaa mun diabetesta, joten oon nyt dialyysissa ja jonossa munuaisensiirtoon, johon mulla ei tietenkään oo varaa.

Äiti on raivostunu mulle, koska en kuunnellu sitä opiskellu, joten se on yhteyksissä enää mun pikkusiskoihin. Isiin välit on katkennu vuosia aikasemmin jostain täysin tuntemattomasta syystä.

Lopulta varmaanki juon itteni hengiltä.

Who knows?

Näin mä nään itteni kymmenen vuoden päästä. Synkkää, tiedän, mut näin mä uskoisin, et tulee tapahtumaan. Tunnen itteni sen verran hyvin, et vaikka ihmiset hokee: "Tee asiat toisin, ota itteäs niskasta kiinni, ryhdistäydy", mua rupee vaan vituttamaan enemmän ja enemmän, enkä kuitenkaan kuuntele niitä. Edes sillon ku on jo liian myöhästä.

Se siitä.

Toivottavasti teillä on parempi tulevaisuus :)

Ateenan reissu lyhyesti

Ateena.

Kaupunki jossa sä pärjäät helvetin pienellä budjetilla melkein kokonaisen viikon.

Panoramakuva Acropoliksesta

Päätettiin äidin kanssa jo joskus Joulukuun aikoihin, et lomalle on helvetti päästävä. Ajatusta hauduteltiin pari kuukautta ja eräänä Huhtikuisena perjantaina (n. viikkoa ennen lomalle lähtöä) me päätettiin ottaa äkkilähtö lämpimään.

Noh, ei otettu mitään pakettimatkaa, et minä metsästin halvimman hotellin ja lennot, jotka me sitte otettiin. Alkuperäinen suunitelmamme oli joko Majorca tai Kanarian saaret, mut Ateenaan pääsi halvalla, hehheh...

Jotain lumivuoria (lentokoneesta) matkalla Munchenin lentokentälle välilaskupaikkaan.

No 9.4 me sitte lähettiin Ateenaan. Isi ystävällisesti heitti meijät 5.20 lentokentälle ja siitä me päästiinki alottamaan matka syömällä pientä aamiaista lentokentällä, ku me oltiin heitetty ruumaan menevä matkalaukku hihnalle ja checkattu ittemme sisään.

Ateenassa oikeestaan kaikki oli halpaa (junaliput 1,20€ jne...), joten se oli täydellistä kahelle köyhälle naiselle, jotka alunperinki oli menossa vaan ottamaan aurinkoa (ja sitähän tuli otettua!!!)

Olin jo polttanu mun naamaa vähän ennen reissumme kolmatta päivää...

No siis tokana päivänä oli aika kylmä tuuli, joten sillon ei menty vielä rannalle ja ekänä päivänä (9.4) me saavuttiin hotellille joskus 15.30 ja oltiin molemmat niin väsyneitä matkasta, et nukuttiin seuraavaan aamuun asti ihan tyytyväisenä.

Se tosin sekotti mun verensokerit (diabeetikko) sen verran pahasti, et olin samaisena aamuyönä tosi janonen ja huonovointinen. Seki sit onneks meni ohi "muutamalla" korjauspistoksella ja melkein kolmella (3!!!) litralla vettä.

Ancient Library of Hadrian Acropoliksessa

No kolmantena ja neljäntenä päivänä me otettiin aurinkoa aika paljon ja oon niin tyytyväinen, et sain oikeesti jotain väriä itteeni, ku pelkäsin jääväni ihan 101% valkoseks. Mut helvetti siel oli lämmintä!!

Miehet oli ihan äärettömän hyvännäkösiä ja niitä tuli koko ajan vastaan. Melkeen jokaisessa ravintolassa oli ainaki 1 helvetin komee tarjoilija ja yhessä paikassa oli niitä ihan kolmisen kappaletta.

Paikallisessa hedelmäkaupassa vikana päivänä... :DD

Varmaanki kallein ravintola jossa syötiin.

Nää paikalliset ruokki kissoja ja piti hyvää huolta niistä.

Kilpikonnatki kulki vapaana yhellä aidatulla alueella.

NAM

Italiaano lentokentällä, ku oltiin lähössä kotiin <3

Goodbye Athens

Frankfurtin lentokenttä (Lufthansan koti..)

Vitun Suomi... :(

I will win this

"Tuijotin mun masennustestin uutta tulosta ja tunsin oloni epätodelliseks.

Sen jälkeen aloin itkemään."

29/30 vs. 16/30 – Puolisen vuotta sitte tein masennustestin ja sain siitä melkein täydet pisteet, joka kerto siitä, et mikään ei ollu muuttunu seittemän vuoden aikana. Ainakaan parempaan suuntaan.
Eilen tein saman testin uudestaan ja mun pistesaldo oli melkeen puolittunu. Siinä sitte tuijotin sitä tulosta ja aloin itkemään, koska olin niin helpottunu. En tuntenu oloani enää niin yksinäiseks tai arvottomaks.
Mun tulevaisuudella oli joku suunta, vaik se näytti edelleenki hyvin harmaalta.

Jos joku olis kertonu mulle muutama vuos sitte, et tässä tulee käymään näin, et mä joku päivä itken onnesta, koska mun masennustestin tulos ei ookkaan enää niin epätoivosen näkönen – Mä olisin huutanu itkien, et ei siinä tuu koskaan käymään silleen.
Noh, tässä mä nyt oon. Yhtä epäuskosena, ku sinä päivänä, jollon ekan kerran satutin itteäni. Mä vaihdoin verenpunasen auringonkeltaseen, yksinäisyyden parhaaseen ystävään, maantiet moottoriteihin.. Vaihoin masennuksen elämään.

Enkä aio koskaan vaihtaa niitä pois.