Sometimes you just need to sit down and think about your life

"Se oli vaan aluksi ihan pieni ajatus, joka tuli yhdestä biisistä.

Vähitellen ajatuksesta kasvoi idea ja lopulta mä päätin pistää sen toteutukseen"

Sen lisäks, että mun mielialat heittelee niin pahasti, et välillä vaan haluun käpertyä peiton alle ja lopettaa tuntemisen, on tästä jotain hyötyäki.

Vajottuani ihan pohjalle, tunnen helvetin suurta iloa sit ku tulee sellasia päiviä, et hymyilen vaikka kuinka leveesti.

Mä psyykkaan itteäni joka päivä ja koitan löytää uusia biisejä, joiden tahtiin voin pyöriä ympäri mun huonetta ja laulaa (vaikkakin hyvin epävireisesti) pelkästään siitä ilosta, et.. no, oon siinä hetkessä.

Joskus en vaan tarvii mitään syytä olla ilonen.
Vien roskiksen ulos ja nään mun mauton siinä paikallaan. Hetken aikaa puren hampaita yhteen, koska mua vituttaa ja aikasemmin potkasin sitä takapuskuria (joka on muutenki haljennu), mut nykyään joko..
a) näytän keskisormea
tai b) näytän kieltä
sille kulkuneuvolle. Meillä oli aikamme, mut nyt mä vittu otan itteeni niskasta kiinni, suuntaan katseeni kesälomaan ja tanssin sydämeni kyllyydestä, koska oon vielä hengissä.

Mun suunitelmiin ei kuulunu alunperin se, että elän nähdäkseni mun 18v syntymäpäivän, mut nyt näyttää siltä, et elän vielä ainaki äitini ikäseks. Mikäli tulevaisuus sallii.

Ihan kauhee lukee mun postauksia, ku jokaisessa välissä on jotain siitä miten hyvin menee ja sit välillä oon ihan maassa.
Mut hey, tää on mun elämää.

... 5 päivää Gleen seuraavaan jaksoon ...

It's time to stop and let it go

"Istuin mauton etupenkille ja käänsin avainta virtalukossa.

Odotin kärsivällisesti, että hehkutusvalo sammu ja käänsin avaimen loppuun asti.

Moottori ryki ja koitti saada ittensä pyörimään, mut lopulta 7 yrityskerran jälkeen mä tajusin.

This is it"

Elokuussa 2010 olin 14 -vuotias tyttö, joka sai hänelle luvatun mopoauton. Se oli siinä vaiheessa jo 5 -vuotta vanha, mut mitäpä siitä, kun yksinhuoltaja äidillä ei ollu kalliimpaan varaa, eikä isäni suostunut maksamaan kyseisestä ajoneuvosta senttiäkään.

Mun mauto on aina ollu mulle yks rakkaimmista asioista. Mä vaan joskus hyppäsin sen rattiin ja ajoin hautausmaalle tervehtimään mumua ja kertomaan miten mulla oikeesti menee.

Itkin monet kerran sen rattia vasten, kunnes pystyin taas jatkamaan matkaa.

Sain monet pysäköintisakot Stadista, ku parkkeerasin ekat kerran päin helvettiä.

Toki korjauksiin uppos turhaa rahaa, mut mun rakas äiti raapi aina jostain sen verran kokoon, et pystyin jatkamaan ajamista ja pääsin kouluun.

Pari kertaa mun isä suostu maksamaan, mut sen jälkeen se totes, ettei maksa enää senttiäkään ja kaikki maksaminen jäi sitte äidille.

Kolme vuotta mä ajelin tällä pienellä sinisellä ajoneuvolla hymy mun kasvoilla ja lopetin muiden mielipiteistä välittämisen.
Mun mauto oli mulle todellaki rakas.

Viimeset puol vuotta me ollaan vaan tekohengitetty mun mautoa, pidennetty sen rankkaa elämää, vaikka mun olis pitäny jo aikasemmin tajuta, et meijän on aika erota.

Tänään se todellisuus tuli vastaan, ku mauto ei lähteny enää ollenkaan käyntiin.
Mun on pakko nyt priorisoida asioita, koittaa saada ajokortti ja valmistautua henkisesti siihen, et seuraava hinautuskerta on sitte romuttamo.

Cuz we shared the laughter and the pain
And even shared the tears
You're the only one who really knew me at all

Summertime Happiness

"Joka kerta, kun mun mautosta kuulu vähänkään oudompi ääni tai se liikahti erikoisesti, mun sydän pomppas kurkkuun ja tunsin kylmän hien valuvan mun selkää pitkin.

Lopulta se meni siihen, et inhosin istua siihen penkille, kääntää avainta virtalukossa ja odottaa ajatuksella 'mahtaakohan tää paska enää käynnistyä?'"

Mä mietin joku aika sitte, et minkä hemmetin takia mun opiskelumotivaatio on laskenu ku lehmän häntä.
Tänään pohdin sen asian läpi ja löysin vastauksen sillä samalla hetkellä, ku mun faija kiristi mun mauton rengaspultteja, jotta noi kesärenkaat ei lähe irti.

Mä vihaan mun kulkuneuvoa.

Ei, mä oon onnellinen ettei mun tarvii kulkea julkisilla kouluun, koska se vasta helvettiä onki, mut joka aamu, ku mä lähen kouluun, haluun vaan ottaa mun mutsin auton siitä mauton vierestä ja ajaa sillä Hämeenlinnanväylää Nurmijärvelle ja kouluun.

Se käynnistyy, se on luotettava ja ajomukavuus on ihan omaa luokkaansa.
Mä en varsinaisesti oo kadottanu mun opiskelumotivaatiota, vaan mua yksinkertasesti ahdistaa ajaa kouluun :/

Oon tuudittautunu siihen, et kohta on kesäloma ja mä saan mun ajokortin käteen. Sit voin lainata mutsin ja faijan autoja ja toivottavasti saan syksyllä isin lupaaman Citroen C1'sen..

Aikoinaan mietin ihan paniikissa, etten selvii, jos en saa automaattivaihteista autoa, mut sit totesin, et ihan vitun sama, kunhan siinä on neljä pyörää ja se kulkee eteen- sekä taaksepäin.
... eikä sitä tarttee korjata kuukauden välein.


Asiasta viidenteen; Oon koitanu pitää mun mielialaa korkeella kaikesta huolimatta ja oon jokseenki onnistunu siinä. En oo viikkoon halunnu hypätä alas parvekkeelta tai auton alle.

Oon myös riidelly äidin kanssa vähän vähemmän, vaikka saan edelleenki valitusta kaikesta mahollisesta. Onnekseni oon henkisesti kasvanu sen verran, etten anna kaikkien sen valitusten kolahtaa niin syvälle ja siten saan pidettyä mun mielialan korkeella.

Isi ei oo palannu siihen aiheeseen, josta oon sen kanssa muutama viikko sitte keskustellu. Kysyin nimittäin, et millon voin mennä sinne viikoks asumaan, ni siihen ei sit oo tullu vastausta.

Kaikkein tärkeintä on kuitenki tällä hetkellä se, et mua hymyilyttää, luen fanficcejä, venaan ihan hermorauniona (ja liian innoissani) seuraavaa Gleen jaksoa ja ennen kaikkea ootan kesäloman alkamista.

Going down & Up again

"Kiipesin pystysuoraa tiiliseinää ylöspäin, enkä saanu otetta mistään. Vajosin jokaisella askeleella metrin alaspäin ja välillä halusin vaan luovuttaa.

Katoin kuinka kaikki muut onnistu ja hymyili toisilleen. Muhun ainoastaan sattu"

Eilen mun blogin kävijämäärä ylitti 37 tuhannen rajapyykin ja ekaks ajattelin piirtää jotain sen kunniaks, mut sit en tehnykkään niin.
Osittain ehkä sen takia, et ajattelin piirtää mulle uuden bannerin.

Sit siihen mistä tää postaus oikeesti kertoo; mun ajatuksista ja elämäntilanteesta.
Mä oon pitkin talvea ja kevään synkimpiä aikoja vedelly kaiken ihan riman alta, vaikka rima olis ollu kuinka matalalla. Oon vaan maannu, pyöriny sängyssä ja itkeny.

Välillä oon istunu mun parvekkeen kaiteella ja kuunellu yön hiljaisuutta parin asteen pakkasessa. Oon istunu silmät kiinni ja ajatellu mitä tapahtuis jos yhtäkkiä vaan kaatuisin siitä taaksepäin. Toistaseks oon aina palannu sisälle ja siirtäny ajatuksia muualle.

Pahinta tässä on se, et oon paskonu oman opiskeluni ihan täysin, koska mulla vaan ei oo ollu riittävästi voimaa painaa 2.-3.- ja 4. jaksoja läpi täysillä. Ykkösestä selvisin ja vitosesta tuun selviimään aika hyvällä omallatunnolla.

Kaiken lisäks olin liian keskittyny itteeni ja nyt mulla ei oo paria wanhoihin, vaik mun oma luokka + rinnakkaisluokat on täynnä sellasia jätkiä, jotka mielellään olisin pyytäny mun pariks. Myönnettäköön, et oon myös liian ujo pyytämään ketään f2f.

Saa nähä oonko menettäny omat wanhani kokonaan.

Sit mitä mm. tohon toissapäiväseen postaukseen liittyen, ni sen jälkeen, ku alotin kattomaan Gleetä, oon ollu ihan helvetin hyvällä tuulella!
Oon paljolti vaan pyöriny kuulokkeet päässä ympäri taloa ja hymyilly niin leveesti et voi herraisä. Kaiken lisäks tunnen oloni paljon itsevarmemmaks, ku koskaan ennen.

Tai voi olla, et oon joskus ala-asteella ennen kiusaamista ollu itsevarmempi, mut sanotaanko, et tunnen itteni itsevarmemmaks, ku koskaan - niin pitkään aikaan ku muistan.

Pitkästä aikaa uskalsin myös tulla pois mun 'comfort zone'lta ja näyttäydyin kaupungilla 100% ilman minkäänlaista meikkiä. Petolinnun perseeltähän mä näytin, mut nyt ku huomasin, et ei mua tuijoteta sen kummemmin, vaikka mul ei ookkaan mitään meikkiä päässä, ni ehkä uskallan joskus toiste tehä saman tempauksen.

It's time to change

A) En tiiä kuinka moni huomas, mutta oon lisänny tonne ylös My Drawings -linkin. Sen takana on mun raapustuksia ja jotain selitystä niille, koska multa on pitkään kysytty, et missä mun piiroksia voi nähä enemmän.

Pitkästä aikaa mulla on jotain hyvää kerrottavaa. En tiiä johtuuko se siitä, et on kevät ja muutosten tuulet puhaltaa, mut joka tapauksessa.

Katottuani neljä ja puol kautta Gleetä (ja odottaessani viidennen kauden seuraavaa jaksoa), rupesin selaamaan hyvin viattomasti nettiä ja törmäsin erääseen Tumblr -blogiin, jossa oli Gleestä niitä vaatteita; mistä niitä löytää ja paljon ne maksaa.

Inspiroiduin muutenki Kurtin ja Blainen tyyleistä, joten innostuin selailemaan kaikenmaailman nettikauppoja, koska mulla nyt kerranki on rahaa.
Kävin eilen sitte ihan spontaanisti Sellossa ostoksilla ja mukaan tarttu muutama vaatekappale.

 

Kaiken lisäks kävin mun koko vaatekaapin läpi ja heitin lähetystorille yhen vitun ison jätesäkillisen vaatteita, jotka on vaan lojunu mun kaapissa. Ne on kaikki sellasia, jotka skippaan joka ikinen kerta, ku etin jotain puettavaa.

Mautoki toistaseks toimii, vaikka siinä on ihan selvästi jotain pahasti vialla ja vasemmassa eturenkaassa on reikä, koska siitä hävii se ilma koko ajan.

Onneks kohta saan kesärenkaat alle - niillä on paljon mukavempi ajaa.

Mun viimisen jakson lukkari on ihanan rennon näkönen, koska mulla on vaan kolmee eri oppiainetta - osittain kiitos sille, et sain kympillä käydä niitä lukion kursseja.

Tän vaatekaapin uudistamisen jälkeen on pakko todeta, et mulla on heti itsevarmempi fiilis, ku huomaan taas mahtuvani paremmin noihin M-kokosiin vaatteisiin, eli oon saanu taas painoa alaspäin.

Tästä se lähtee!