The Future

"This is my last goodbye

Leaving all the memories of you behind

I will not wait here

And waste my whole life"

Mä oon miettiny tätä jo pitkään.

Mun blogi on ollu mulle päiväkirja, paikka johon kirjottaa kaikki paskat fiilikset ja purkaa mun sydäntä.

Mulla ei oo enää tarvetta sille.

Lyhyestä virsi kaunis, mä lopetan tämän blogin.

Saatan joskus aina kirjottaa tänne jotain kuulumisia, mut en ota sitä enää velvollisuutena. En kirjota sillon ku joku kysyy miten menee. En kirjota ellei tunnu siltä.

Mut mulla on hyvä olla.

Kiitos teille lukijoille ja kommentoijille, jotka ootte seurannu mun elämää tätä kautta nää vuodet.

Mä oon hitaasti alkanu korjaantua, pala palalta.

En oo kolmeen kuukauteen tuntenu itteäni paskaks. En oo halunnu tappaa itteäni. En oo itkeny itteäni uneen. Surulliset biisit ei enää tee musta itkevää sotkua.

I'm finally healing.

Hymn for The Missing

"If I'm okay

It doesn't mean that there isn't people

Who are hurting.

Bad."

Tammikuusta alkaen mä oon vaan seurannu ihmisten elämää. Oon ruvennu tukipilariks muutamalle nuorelle henkilölle, joita en oo koskaan tavannu kasvotusten, mut jotka käy läpi samoja ajatuksia ja tunteita ku minä vielä puoli vuotta sitten.

En oo aikoihin kirjottanu.
Miksi?
Mulla ei oo ollu mitään asiaa. Ei mitään mikä ei olis normaalia mun ikäisen, omillaan asuvan ihmisen elämässä.

Mut tänään mä luin yhden mun FB-kaverin tekemän koskettavan kirjotuksen siitä mitä tapahtuu jos viet oman henkes. Se piti paikkansa mun mutsin kohalla, mut kaikki muu oli pelkkää valhetta. Paskaa.
Tätä on surullista sanoa ääneen, mut en usko, että mun oma isä välittäis siitä oonko täällä vai en. Haluaisin kyllä, että hän välittäis, mutta en usko, että välittää. En oo varmaan koskaan kuullu hänen suustaan sanoja "Olet rakas" ja voisin väittää etten tule niitä kuulemaankaan.
Kun pääsen yöllä töistä ja menen hänen luokseen yöksi, ettei mun tarvitse ajaa kahta tuntia kotiin, saan kuulla, että häiritsen hänen ja hänen uuden vaimonsa elämää. Jos koulussa ja töissä menee hyvin, niin kaikki on hyvin. Eikö se olekkin juuri niin?

Mun "paras ystävä" ei ole tarvinnut mua melkein vuoteen ja tämä oli suuri syy sille minkä takia mä lopetin insuliinin pistämisen. Ajattelin, että ehkä mä kuolen tähän.
Ja melkein kuolin.
Kunpa olisinki.

It's The Sun

Viikkoon en oo mitään kirjottanu, mut tänään tuli sellanen fiilis, et voisin raapustaa tänne jotain. Sen erityisemmin mitäänhän ei ole tapahtunut, mut jos nyt jotain kuulumisia..

Mulla alkaa ens viikolla toinen koeviikko Eiran aikuislukiossa. Joo, tämähän on kolmas jakso, mut sattumoisin alotin vasta tokasta jaksosta, joten sillä tavalla. Matikka huolettaa vähän, mut oon ymmärtäny sitä nyt tunneilla sen verran hyvin, et uskon selviäväni. Oon jaksanu oikeesti keskittyä opiskeluun. Yläaste–kymppiluokka–Nurtsin lukio –akselilla olin ihan hukassa itteni kanssa. En jaksanu keskittyä mihinkään (enkä oikein pystynykkää), ku jatkuvasti mietin itteni tappamista sun muuta.
Nyt oon kääntäny siinä suhteessa uuden lehden. Edelleenki pelkään aivan helvetisti kaikkea sitä mitä tulee vastaan tulevaisuudessa; saanko ammatin, tuunko pärjäämään taloudellisesti… Mut mulla on kuitenki osittainen luotto siihen, etten välttämättä putoo ihan tyhjän päälle.

Vietin tossa viikonlopun ja vielä maanantain ihan jumalattomassa oksennustaudissa. Oli niin paskamaista ja voimakas tauti, ettei miesmuistiin oo sellasta kyllä ollu. Makasin ihan kippurassa sohvalla ja itkin, ku mun mahaan sattu niin perkeleesti. Mut nyt oon taas kunnossa ja hengissä.

Mun asumisesta kysellään paljon.
Kyllä, asun edelleen täällä äidin naapurissa ja olen ERITTÄIN TYYTYVÄINEN tähän järjestelyyn, koska totesin muutama viikko sitte, et mä en oo vielä valmis muuttamaan täysin omilleni ja yksin johonki asuntoon. En ensinnäkään pärjää taloudellisesti ja toisekseen henkisesti.
Isäni luokse en voi muuttaa, syitä siihen EN tiedä, koska mulle ei ole niitä kerrottu, joten lopettakaa niistä kyseleminen. Mä en oikeesti tiedä.

Talvi on paskaa ja vihaan pilkkopimeessä himaan ajamista, mut onneks päivät on jo alkanu muuttua valosemmiks ja lumiki tosta hissukseen sulaa..
Teidän mielestä ehkä hassua, mut mä oon pitäny oman mielenterveyteni tasapainossa piirtämällä aivan helvetisti Pokémoneja. Kyllä. God honest.

Näiden asioiden lisäksi multa on karannu 12 lukijaa viimeisen kuukauden sisään. Harmillista, mut mikäli luitte mun blogia vaan niiden synkkien postauksien vuoksi, ni olen pahoillani ettei niitä oo hetkeen tullu.
Eikä muuten varmaan tule vielä aikoihin.

Joku muu asia mua kans vitutti muistaakseni noissa kommenteissa, mut nyt ei tuu mieleen. Ehkä sit ens kerralla.

Happy Birthday!

"Maybe it's time to finally live
Like I don't plan to wake up"

Täytin 16-vuotta sairaalassa.
17-vuotta kuolemaa toivoen.
18-vuotta seisoen itkien pakkasessa.
19-vuotta veitsi ranteella.

20-vuotta toivon pilkahdus kyyneleisissä silmissä.


Alunperin mun ei pitäny elää näin pitkään. Muistan kirjottaneeni joskus kuinka en haluu elää mun 18-vuotis syntymäpäivään asti.
Mut tässä mä olen. Tänään 20-vuotta tätä taivalta kulkenu. Moneen kertaan oon itteni halunnu päästää tuskistani ja moneen kertaan oon itteäni satuttanu. Monet ylä- ja alamäet kulkeneena voin vihdoinki hiljakseen todeta, et mul menee paremmin. Mikään mun elämässä ei sinänsä oo muuttunu, et oon edelleen todella helvetin mustasukkanen ja epävarma itsestäni, mut jotain on tapahtunu. Ehkä mun mieli voi vähän paremmin.

Oon eläny kaksi vuosikymmentä ja niistä viimeset 8-9 on ollu täysin sumussa. Ku katon taaksepäin, en nää oikeestaan mitään valoa. Nään vaan monta surullista, pimeetä ja sumusta vuotta ilman minkäänlaista aurinkoa, valonpilkettä, merkkiä siitä et joku on eläny kyseisinä aikoina.
Ehkä mä en varsinaisesti eläny noita aikoja vaan purjehdin niiden läpi hirveissä tuskissa.

Mut tästä tää lähtee. Opiskelen itelleni valkosen lakin, matkustelen, kerään kokemuksia ja nautin tulevista vuosista. Mitä nyt sieltä vastaan tulee.

There's that smile

"Vedin vetoketjun ylös asti ja pidätin hengitystä.

Mulla oli vyötärö eikä mistään puristanu."

Kokeilin eilen ihan huvin vuoks mun vanhoja juhlamekkoja, joista 2 on aina kiristäny ja yhtä en oo kertaakaan käyttäny, koska siinä ei oo menny vetoketju kiinni.
Puin sen käyttämättömän mekon päälle ja vedin syvään henkeä. Pyysin äitiä auttamaan sen vetoketjun kanssa, koska must ne selkäpuolella olevat vetskarit on vaikee vetää ite kiinni. Ku se vetoketju pysähty samaan kohtaan ku keväälläki, olin aika lyöty ja totesin äidille "se jäi viimekski tohon".
Äiti näytti ihan helvetin keskittyneeltä ja sano, et se jäi vaan jumiin. Sen jälkeen mutsi sit veti sen vetoketjun ylös asti ja mä olin kaiken hämmennyksen ja riemun keskellä ihan hiljaa. Se saatanan mekko mahtu mulle eikä tehny ees tiukkaa!!!

Tästä rohkaistuneena metsästin käsiini viime kesän alussa ostamani BokBokin kesämekon (kuvassa), joka ei menny millään kiinni, vaikka oli kokoa M ja selästä auki. Olin antanu sen mun pikkusiskolle ja olin niin kade ku se vaan veti sen vetskarin kiinni ja kiitti mekosta.
Oh well… Seki meni tällä kertaa kiinni. Ihan samalla tavalla ku mun systerinki päällä.

Myös kesällä 2012 Bulgariasta ostamani valkonen kotelomekko ei näytä makkarankuorelta. Noissa Bulgarian kuvissa näyttää siltä, et mulla on 2 vesimelonia vatsan kohalla, mut nyt.. Ei mitään!

Ja siks hymykuva, koska mun posket ei enää pullistu ku hymyilen.

Tällästä tänään, mut oon vaan niin onnellinen, et pakko!!
Huomenna jatkuu koulu, 20pv 20-vuotta, mekot mahtuu, maha on kiinteytyny, kesäl Queen + Adam Lambert siskon kans, kevääl only Adam Lambert Villen kans ja Weekendit. Mul on hyvä fiilis. Tält varmaan tuntuu niistä joil ei oo masennusta.